Tulee kevät ja Maikki pääsee katsomaan jäidenlähtöä

Eräänä kevättalven aamuna varhain pikkupiika Helmi ryntäsi sisään kyökkiin mukanaan suuria uutisia kaupungilta. Mitähän kummaa hän mahtoi tietää kertoa?

Kevään tärkeä tapahtuma Joensuussa oli jäiden lähtö Pielisjoesta ja Pyhäselästä, sillä se merkitsi pitkän talven päättymistä ja kauppalaivojen paluuta kotisatamaan ja kaupungissa talvehtineiden alusten lähtöä vaikkapa voilastia viemään ulkomaan satamiin. Talven mittaan kauppiaiden varastot olivat tyhjentyneet. Oli pulaa jauhoista ja varsinkin suolasta ja kahvista. Jauhon ja suolan loppuminen oli vakava asia. Siitä joensuulaisillakin oli katkeria muistoja 1860-luvun ankarilta katovuosilta. Suolaakin jaettiin lusikkamitoilla naapureiden kesken, ja kaikista ulkomaan ihanuuksista, kuten kuivatuista hedelmistä ja hienoista ulkomaan juomista oli kevättalven kylminä kuukausina voitu enää vain haaveilla. Senpä vuoksi kaupunkilaiset tarkkailivat huolestuneina jäätilannetta ja odottivat kiihkeästi rantaporeiden ilmestymistä jokivarressa.

Vuosien mittaan monien allakoihin olikin kertynyt tarkkoja tietoja niistä päivistä, kun joen ylä- ja alajuoksu olivat vapautuneet jäistä, ja niinpä tiedettiin vanhastaan, milloin Pyhäselän jäiden lähtö olisi odotettavissa. Hieno esimerkki tällaisista muistiinpanoista on raatimies Simo Hirvosen merkinnät hänen Tapausten muistokirjassaan, jonka sivuille hän on kouluja käymättömän, mutta valistuneen ja kaupungin uutteran luottamushenkilön ja kauppiaan omintakeisella oikeinkirjoituksellaan kirjannut jäiden lähdöstä tarkkoja havaintoja. Simo Hirvosen komea asuinkartano sijaitsikin oivallisella näköalapaikalla Pötkänniemellä siinä, mihin myöhemmin rakennettiin Kauppaopiston rakennus. Tässäpä muutama Hirvosen muistiinmerkinnöistä:

"1870. Huuhtik: 27 p: aukesi ylä eli utran wäli joki auki.
28 p: Siltoin alapuoli joki aukesi auki.
29 p: aukes alapuoli joki aivan auki.
Toukokuu 1 p: tuli Höyry wene Kiiski Utrasta ensi kerran.
15 p: aukesi pyhä selkä auki jäistä.
16 p: jälkeen puolen päivän läksi Wäinämöinen lyybekkiin; kevät voita lastina."

Ja vastaavia merkintöjä Hirvonen kirjasi muistiin vuosi vuodelta:

"Toukokuun 25 päivän aamulla aukesi Pyhäselkä Rauha läksi aamusilla kello 7. ja siitten tuli kello 10. Salamala ja Joensuu Pielisen Imppi ja Herald...
     1892. Toukokuun 1 päivä aukesi meidän kohalta joki auki, 4 ja 5 päivän välillä aukesi ylä puoli siltain joki kokonaan auki, 7 ja 8 päivää vasten yöllä aukesi siltain alapuoli, paitsi pyörteellä oli uimahuoneen kohalla jäätä. 2 päivä aukesi joki kokonaan auki. 23 päivä aukesi pyhäselkä jäistä wapaaksi ja Ensiksi tuli Kullervo Puhoksesta Joensuuhun kello 1 päivällä ja toiseksi tuli Suomi Pietarista kello 6 illalla..."

Jäänlähtö Pyhäselästä oli vaikuttava tapahtuma. Kevätmyrsky kasasi Pyhäselän avoimen ulapan jäitä valtaviksi röykkiöiksi Kukkosensaaren rantaan. Lienee tuttu tapahtuma ja kuvauskohde nykypäivänkin joensuulaisille Kukkosensaaren kävijöille. Valokuvaaja Erkki M. Aarnio on kuvannut 1931 jäiden lähtöä ja jääröykkiöitä Kukkosensaaressa.  (Kuvat: Pohjois-Karjalan museo.)

Jäidenlähtö yllättää

Pitkän talven jälkeen tuli taas lopulta kevät. Aurinko paistoi pitkin päivää korkealta taivaalta ja sulatti lumet katoilta, kaduilta ja pihamailta. Kadut muuttuivat ensin lätäköiksi ja sitten kuravelliksi, jossa ihmiset ja hevoset kahlasivat polvia myöten. Jaakko Jessipäinen heitteli leveitä lankkuja kadulle kauppiaan talon eteen, jotta asiakkaat pääsisivät tulemaan sisälle kuivin jaloin. Mutta liejulle ei kukaan mahtanut mitään. Sitä oli kaikkialla siellä, missä ihmiset ja hevoset liikkuivat. Se oli varma kevään merkki ja kuului kaupungissa talven päättymiseen, kuten jäiden lähtö joesta tai muuttolintujen paluu etelän mailta.

     Vähitellen kevätahava ja aurinko kuitenkin kuivattivat kadut. Ihmiset tulivat ulos asunnoistaan ja kävelivät pitkästä aikaa joutilaina kaupungilla vain haistellakseen kevättuulia ja kuulostellakseen kevään ensi merkkejä. Jaakko Jessipäisellä ja Akselilla oli nyt tavallista useammin asiaa rantaan. Iltaisin, kun päivän työt oli tehty ja kauppa oli pantu kiinni, he menivät laivalaiturille katsomaan, miten jää oli sulanut rannoilta joka päivä yhä enemmän ja enemmän ja miten musta vesi virtaili iloisesti silta-arkkujen ja laiturintolppien lomassa.

     – A vot! Kohta ne jäät lähtevät, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kertoi Jaakko Jessipäinen yhtenä päivänä kauppiaalle. – Ja miksi eivät pitäisi! Kevätmiikkulasta ne lähtevät, sellaiset on merkit. Siihen aikaan ne ovat lähteneet joka vuosi... tai viikonpäivät sen jälkeen... A jokohan olisi aika tervata veneet, että pääsisi vesille heti kun joki on sula? hän kysyi kauppiaalta.
     Ja hän sai luvan tervata veneet. Sen isonkin. Sen purjeniekan.

Veneiden tervauspäivä oli tärkeä tapahtuma jokirannassa. Hinurit ja kalastusveneetkin odottivat vesillelaskua.

Eräänä pyhäaamuna he lähtivät iloisesti pakisten Akselin kanssa rantaan tervasanko ja tervasudit kädessään. Se päivä oli yhteinen veneidentervauspäivä koko kaupungissa. Jokirannasta suitsusi nuotioiden savua. Veneet kolahtelivat, kun niitä käänneltiin miehissä talviteloilta ja tutkittiin, miten ne olivat talvehtineet lumen ja jään alla. Jostakin veneestä oli hävinnyt vain tappi, toisesta äyskäri ja joistakin airot ja melat ja jostakin jokunen teljokin. Jonkin veneen alla oli asuttukin talven aikaan, sillä nurin käännetyn veneen suojista löytyi kasa rääsyjä ja nuotion pohja. Oli siis pidetty tultakin siellä. Olisiko ollut kaupungin tunnettu maailman murjoma almunanoja Nyrkki-Petri asialla, joka oli palelluttanut talvipakkasilla kouransakin surkeiksi muhkuroiksi.

     Mutta kauppias Jaakko Filipoffin vene, se parempi mastoniekka, oli hävinnyt kokonaan, kai hämärissä jonain syysiltana ennen vesien jäätymistä... Kukahan heittiö senkin oli vienyt ja minne, tuumittiin yhdessä. Ettei vain olisi vienyt ilkeyksissään, sillä Ukko-Vilipohvi tiedettiin tavaroistaan tarkaksi mieheksi, joka ei sietänyt tinkimiskauppaa eikä ollut lainannut hienoja kiesejäänkään edes kenraalikuvernöörin käyttöön, kun tämä oli käynyt kaupungissa. Vai olisiko joku hävytön päästänyt sen vain omia aikojaan ajelehtimaan virran mukana? Mitähän Vilipohvi tästäkin menetyksestä mahtaisi sanoa, arvailtiin rannassa.
     Keväinen ahava kantoi tervan ja savun tuoksua yli koko kaupungin, ja Almakin aukaisi salin ikkunat ensimmäisen kerran talven jälkeen, niin että raikas ja hyvälle tuoksuva ilma saisi virtailla sisälle huoneisiin.

Maikin kodissa oltiin juuri käymässä aamiaispöytään, kun pikkupiika Helmi ryntäsi ulkoa kyökkiin ja toi tärkeää uutista jokirannasta.

Oli varhainen aamu. Maikki kuuli lastenhuoneeseen asti, miten eteisen ja kyökin ovet paukkuivat, kun Helmi ryntäsi hengästyneenä sisään ja huusi jo kynnykseltä:
     – Jäät lähtevät! Koko joki on yhtenä jääröykkiönä ja vesi lainehtii jo isolle ryille asti... Nyt jäät lähtevät!
     Maikki ei tiennyt, mitä merkitsi se, että jäät lähtevät, mutta jotakin tavatonta sen täytyi olla, koska Helmi oli niin kuohuksissaan.
     Helmi kertoi kyökissä, että kun hän oli mennyt aamulla aikaisin leipurin puodille ostamaan vesirinkeleitä, niin kuin Alma oli käskenyt, niin hän oli nähnyt, miten jokirantaan virtasi väkeä, ja sinne hänkin sitten oli mennyt katsomaan,  mitä kummaa siellä oikein oli tekeillä.
     – Koko iso ryki ja Immen ryki ovat rahvasta mustanaan ja laivaranta on täynnä jäitä… ja keskellä jokea on ainakin talon korkuiset röykkiöt jäälauttoja, ja ne paukkuvat ja rytisevät mennessään... Eilisiltana jäät olivat lähteneet jo siltojen yläpuolelta ja nyt on jo siltojen alapuolikin auki… Ja siellä on pölliä ja puunrunkoa ja laiturien ja veneiden kappaleita jäiden seassa joki täynnä... Ja Kiiski on jo kuulemma lähtenyt tulemaan Utrasta kaupunkiin päin, vaikka Pötkän pyörteessä on mahdoton virta ja vielä sielläkin paljon jäitä… Postimestarin laiturikin on kovaa vauhtia ajelehtimassa järvelle päin!

Joensuun satamalaituri oli vilkas paikka, jossa kaupunkilaiset tapasivat toisiaan ja odottivat laivojen lähtemistä tai saapumista. Laivalaiturit oli rakennettu hirsiarkkujen varaan loitommalle rantaviivasta, joten laiturin ja rannan väliin jäi tyyni poukama veneilijöitä ja veneitä varten. Vasemmanpuoleinen rakennus on apteekkarin talo, nykyinen Laakkosen perheen talo. Oikeanpuoleinen rakennus tunnettiin piirilääkäri Hällströmin talona. (Kuva: Schlüterin Kirjakauppayhtiö, 1897. Museovirasto.) 

Kauppiaan oli pakko pysyä tiskinsä takana palvelemassa asiakkaita, koska oli arkipäivä, mutta kaikille muille hän antoi luvan lähteä Jaakko Jessipäisen kanssa rantaan katsomaan jäiden lähtöä. Sillä jäänlähtö oli aina suuri tapaus. Jäänlähtöpäivä merkittiin tarkasti muistiin allakoihin, sillä siitä kevät oikeasti vasta laskettiin kunnolla alkavaksi.
     Elli ja Anna ja Maikkikin halusivat mukaan katsomaan tätä merkkitapausta, ja he pääsivätkin sillä ehdolla, että Helmi olisi koko ajan heidän turvanaan. Myssyjä ja kaulahuiveja ja villatakkeja etsittiin kaapeista ja sänkyjen alta ja kiskottiin hätäisesti päälle, saappaita vedettiin ensin vääriin jalkoihin ja sitten vasta oikeisiin, mutta kintaat unohtuivat. Niin tavaton oli kiire päästä näkemään jokakeväinen, mahtava näytelmä.
     Maikki pantiin istumaan rattaisiin, ja sitten sitä mentiin kiireen vilkkaan pitkin katua alas satamarantaan.
     – Siellä se menee postimestarin laituri! Vai Neppenströmin laituriko se on, joka siellä menee? huusi kovalla äänellä nahkuri Keckmanin poika, joka seisoi jalat harallaan vesirajassa ja tähyili kädellään silmiä varjostaen joen keskijuoksulle päin. Hänen isänsä kierteli hermostuksissaan rantapenkereitä tutkien, mahtaisiko hänen edelliskesäisistä parkkiammeistaan enää olla mitään jäljellä.
     – Ja tuolla uivat ne muutamana kesänä esplanadille istutetut koivuntaimet tukikeppeineen ja juurineen päivineen! Jäät ovat repineet niitäkin mennessään, ne mitkä olivat vielä säästyneet lehmiltä, kauhistui rouva Mandelin, joka oli erikoisen innostunut puutarhanhoidosta ja puistoistutuksista.
     – Tuolla näkyy meidän uimahuoneen katto...! Voi, voi! Sinne mennä vilahti meidän uimahuone! Isä, isä, siellä on meidän uimahuone palasina, ja sinne unohtuivat syksyllä kesähatut ja parasollit uimahuoneen seinälle naulaan, kirkuivat kauppias Fabian Lattusen tytöt hädissään.
     Moni kaupunkilainen näkikin paljon tuttua ja tuntematonta tavaraa ajelehtivan jäiden ja tulvivan joen mukana kohti väljempiä vesiä. Sinne menivät rannoille unohtuneet kalamiesten pyydykset, matolaatikot ja pyykkärien paljut ja paljon muuta tunnistamatonta, veneiden teljoja ja äyskäreitä.
     Mutta kauppias Frithiof Napoleon Neppenström seisoi apeana rannalla, siinä kohtaa, missä vielä eilen illalla oli ollut hänen uuden laivansa laituri. Nyt siinä törötti enää vain mustia, katkenneita laiturintolppia, joissa roikkui jokunen vettynyt köyden pätkä. Minne hänen upouusi Vellamonsa, hänen hieno höyrypurtensa nyt rantautuisi, kun se tulisi kaukomailta kesäksi kaupunkiin? Ei ole sille laituria enää! Kamala oli tämä jokakeväinen luonnonmullistus, hän huokaili murheellisena.

Tämä kuva on otettu laivalaiturilta kohti venerantaa eli ns. apteekin rantaa. Pyhäselän ympäristöpitäjien asukkaat toivat veneillään tuotteitaan myytäviksi näille rantapuiston töyräille. Se oli kaupungin suosituin markkinapaikka, suositumpi kuin varsinainen kauppatori konsanaan. Tosin moni torin kauppakotsun pitäjä kävi jo aamulla anivarhain ostamassa myytäväkseen kalakauppiaiden lastit suoraan veneistä ennen kuin kaupunkilaiset itse heräsivät ostoksille, ja kaupunkilaisten harmiksi kalan hinta saattoi nousta moninkertaiseksi tuon lyhyen matkan aikana venerannasta torin kotsuille, eikä kalojen tuoreuskaan ollut aina enää kaksinen. (Kuva: Schlüterin Kirjakauppayhtiö 1900–1929. Museovirasto.) 

Venevalkaman liepeille oli rakennettu myös uimahuoneita erikseen naisväelle ja miehille. Varsinkin säätyläisiä varten rakennetut uimahuoneet herättivät kuitenkin jatkuvaa kiistaa ns. "paremman" väen ja työväen kesken. Aikanaan uimaharrastus siirrettiinkin kokonaan Ilosaareen eli Lystsaareen. (Kuva: Knackstädt & Näther, 1900–1929. Museovirasto. )

Iltaan mennessä virta oli jo selvitellyt jäiset kahleensa ja työntänyt ne kauas jokipolveen asti. Nyt kun vesi oli vapaa, se huuhteli vuolaina kuohuina rannoille talven mittaan kertynyttä törkyä ja virtaili lopulta kirkkaana ja levollisena kohti järveä. Vielä alkuillastakin ihmiset kävelivät rannoilla tyytyväisinä ihmettelemässä äkkinäisen jäidenlähdön jälkiä. Tätä tapausta oli odotettu hartaasti koko kevättalvi, mutta silti se tuli aina äkisti ja yllättämällä.
     Illansuussa nähtiin, miten joelle laskeutui pienoinen sorsaparvi. Jostakin auringonlaskun suunnalta ne ilmestyivät pitkästä aikaa niin kuin kauan ja hartaasti odotetut kesävieraat. Ne olivat olleet poissa koko talven, kai jossakin kaukana etelän mailla. Mutta aivan varmasti ne olivat niitä samoja lintuja, jotka viime kesänäkin olivat syöneet kaupunkilaisten heittelemiä ruoantähteitä, niin tutuilta ne heistä näyttivät, ja joku oli tunnistavinaankin edellisenä kesänä kesyttämänsä sinisorsan. Keväiset viestintuojat uiskentelivat touhukkaina iltaruskon punaamalla joella, pulahtelivat rantaporeissa syötävää etsien ja toivat mieleen toiveikkaita ajatuksia pitkästä, lämpöisestä kesästä.
     Ihmiset sanoivat toisilleen, että vähällähän tästäkin jäidenlähdöstä oikeastaan taas kerran selvittiin, kun meni vain jokunen laho vene, pari laituria ja yksi joutavanpäiväinen uimahuoneen rumilus rantoja rumentamasta.
     Mutta itse järvi oli vielä jäässä. Kuluisi tarkalleen kaksi viikkoa, ennen kuin sekin olisi vapaa talven kahleista. Niin sanoivat monet, jotka tiesivät kokemuksesta, että joen ja järven jäiden lähdön väliä oli aina tarkalleen kaksi viikkoa – tai jokunen päivä yli tai alle sen. Ja sitten tulisivat laivat täysin lastein, ja tulisi lopulta oikea kesä.

Rantamakasiinit eli ranta-aitat oli rakennettu 1870-luvulla lääninarkkitehti Ferdinand Öhmanin tyyppipiirustusten mukaan. Öhman osallistui monien muidenkin Joensuun julkisten rakennusten suunnitteluun ja kaupungin korjatun asemakaavan laatimiseen 1860-luvulla. Makasiineja rakennuttivat kaupungin johtavat kauppiaat. Ne oli sijoitettu puoliksi veden päälle hirsiarkkujen varaan, ja niiden edessä oli pitkä, yhtenäinen laituri. Siten lasteja tuovat laivat saattoivat joustavasti rantautua laiturin viereen ja lastin siirto makasiineihin oli helppoa. Saman katon alla sijaitsi aina kaksi makasiinia sekä kaksi korkeampaa osaa, joiden kautta voitiin tavaraa nostaa ilmeisesti jonkinlaisen nostokurjen avulla. Talvisaikaan ranta-aitat olivat luonnollisesti hiljaisia, kun joki oli jäässä. Ranta-aittojen päitse syntyi myös perinteinen jäätie joen toiselle puolen. Ranta-aitat purettiin 1950-luvun lopulla. (Kuva: Erkki M. Aarnio, 1927–1942. Pohjois-Karjalan museo.)  

Takavuosina makasiinirannan ranta-aitoista oli jäljellä enää muutamia vettyneitä laiturin jäänteitä muistona vilkasta ulkomaankauppaakin käyvän, vauraan kaupungin merenkulusta.