Maikki tanssii Alman kanssa ja pääsee rekiretkelle

Seuraava pieni tarinapalanen kertoo siitä, millaista oli talven selän taittuminen Joensuussa silloin, kun Maikki oli vielä pieni, vain muutamien vuosien ikäinen. Kun kevättalven aurinko alkoi paistaa sisään kodin ikkunoista, kyökkäri Alma joutui valmistautumaan kevätsiivoukseen. Mutta talvea oli toki vielä paljon jäljellä silloin, kun talvet olivat vielä talvia. Joki ja järvi olivat vielä paksussa jäässä ja lunta riitti kinoksiksi asti. Mutta keväinen aurinko ja pitenevät päivät houkuttelivat kaupunkilaisia rekiajeluille ja nuoria luistelemaan Linnunlahden jäälle. Näistä harrastuksista on säilynyt muutama pieni muistelmapalanen Maikin itsensä ja hänen Eino-veljensä myöhemmin kertomina:

Jo kymmenvuotiaana tunne-elämältään räiskyvä Maikki kertoo olleensa äärettömän rakastunut erääseen mustasilmäiseen ja mustatukkaiseen Kalleen. Kerran tämä Kalle oli sitten kuitenkin tuottanut Maikille suunnatonta surua. Oli järjestetty taas kerran kevättalviset rekiretket ja Kalle oli pyytänyt häntä mukaansa seurakseen. Kuinka ollakaan, Kalle oli kuitenkin Maikin kertoman mukaan kallistellut lasia ja oli ollut niin janoinen, että oli tullut noutamaan Maikkia, kun muut jo olivat lähteneet. "Vanhempani eivät tietenkään laskeneet minua niin epävarman kavaljeerin kanssa ja niin sain jäädä kotiin itkemään silloin kun toverini ja sisareni saivat tanssia ja huvitella", on Maikki muistellut.

Ja pikkuveli Eino oli lapsellisuuttaan paljastanut myöhemmin Maikin salaisen kohtaamisen Kallen kanssa luistinradalla Linnunlahdella, vaikka Maikki oli pyytänyt tätä olemaan kertomatta halaistua sanaa Kallesta. Kotona pieni Eino oli kuitenkin heti kuuluttanut suureen ääneen, että eräs Kalle oli ollut heidän kanssaan luistelemassa.

Kevättalven iloja

Muutamia viikkoja joulun jälkeen päivät alkoivat toden teolla pidentyä. Aamuisin oli jo paljon valoisampaa, ja iltaisin sininen hämärä viipyili pihalla yhä kauemmin ja kauemmin ja antoi jo aavistuksen keväästä. Sitten tuli se päivä, jolloin aurinko ensi kertaa pitkästä aikaa nousi joen takana olevan metsäisen saaren yläpuolelle ja paistoi monta tuntia kirkkaasti suoraan sisälle huoneisiin.

– Voi sentään, miten joka paikassa onkin pölyistä ja tunkkaista, Alma huokaili ja kierteli huoneissa riepu kädessään. – Mutta ei auta! Ei auta muu, kuin ruveta taas pesemään ikkunoita. Jokakeväinen riesa se ikkunoiden pesukin on, ja tuplat on irroteltava ja vietävä vinttiin. Vaan eipä siihen auta muu kuin puhdas vesi ja suopa...
     Maikki katseli, miten Alma puhalteli huurua ikkunoihin ja yritti pyyhkiä likatahroja laseista ja peilien pinnoista. Maikista näytti, ettei Alma tällä kertaa ollut kuitenkaan ihan oikeasti kovin murheissaan. Hänen askeleensa olivat tavallista keveämmät ja hän laulelikin vähän huokailun lomassa.

Maikki pyöri lattialla peilin edessä niin, että hänen mekonhelmansa hulmahtelivat ja rallatti Almalle: – Ei auta! Eipä auta, ei auta muu kuin vesi ja suopa!
     Alma ei suuttunut hänelle, vaan huitaisi häntä leikillään siivousrätillä ja otti muutaman tanssiaskeleen Maikin mukana.

– Mikähän siitä meidän Maikistakin mahtaa isona tulla, kun se noin iloisesti tanssii ja rallattaa? hän kysyi.
– Maikki isona laulaa ja Maikki tanssii, Maikki sanoi.
– Vai niin se Maikki isona meinaa tehdä, sanoi Alma.

Ja sitten, ihme ja kumma, Almakin alkoi tanssia yhdessä Maikin kanssa. He pyörivät käsi kädessä piirileikkiä peilin edessä. Sitten Maikki kieppui yksin vimmatusti kuin hyrrä ja huitoi käsillään pyöriessään, meni vauhdista pyörryksiin, keikahti pyllylleen, nousi ja jatkoi taas pyörimistä.

      Iso, punakätinen, romuluinen ja hyvin jumalinen Almakin sipsutti hänen ympärillään pienen pienin, liukuvin askelin leuka ylväästi koholla ja riiputti pölyrättiä sormissaan käsi sirosti ojossa samalla tavalla kuin hän oli kerran nähnyt erään hienon, vierasmaalaisen rouvan tekevän torilla markkina-aikaan.

– Jahah! sanoi isä, joka oli ilmestynyt huoneestaan salin ovelle. – Kevätaurinkokos se meidän talon tyttöjä näin tanssittaa? Täällähän on ilo ylimmillään.
     Hän tempaisi Maikin syliinsä, nosti tämän korkealle ilmaan ja liiteli hänen kanssaan tanssiaskelin ympäri huonetta.

Auringon valo kimalteli kattokruunun lasipuikoissa ja häikäisi Maikin silmiä, ja heidän kuvansa pyöri peilissä niin, että Maikkia alkoi taas huimata. Hän nauroi riemuissaan, kun huone ja koko talo tuntuivat keikkuvan ja kieppuvan heidän ympärillään. Almaakin nauratti, kun kauppias näin keskellä päivää innostui leikkimään lapsen tavalla.

– Meidän Villikissasta taitaakin tulla oikea ballerina, sanoi isä. Sitten hän laski Maikin alas lattialle ja meni takaisin huoneeseensa ja sitten kauppaan, jossa oli aina järjestelemistä.
     – Mikä se on se ballerina? kysyi Maikki Almalta.
     Mutta Alma ei tiennyt ballerinoista mitään. Jotakin hienoa, ulkomaalaista ja varmaankin hyvin kevytmielistä hän arveli sen kuitenkin olevan.

Karjalattaressa oli aina sydäntalvella useita ilmoituksia ja pikku uutisia kaupunkilaisille järjestettävistä rekiretkistä. Ne olivat tuolloin hyvin suosittua huvia monilla paikkakunnilla. Voi olla, että tähänkin 4. päivä maaliskuuta 1878 järjestettyyn rekiretkeen on osallistuttu Pakarisen perheestäkin, varsinkin kun retken järjestäjänä oli Keski-Karjalan hewois-ystävä-yhdistys. Olihan kauppias Pakarinenkin suuri hevosurheilun ystävä ja ravihevosten kasvattaja. 

Sitten eräänä päivänä tapahtui jotakin odottamatonta. Se oli varmaankin sunnuntai, sillä Alma oli jo aikaisin aamulla mennyt kirkkoon. Helmi puuhaili yksin keittiössä, eikä Maikki ennättänyt kunnolla astua kynnyksen ylitse, kun Helmi jo huusi hänelle iloisesti:
– Tänään mennäänkin joukolla rekiajelulle! Niin on kauppias määrännyt. Katsohan ulos!
     Maikki kiipesi Helmin sängylle, katsoi Ville-koiran pään yli ulos ja näki, että pihalla oli tekeillä jotakin tavatonta.
     Rusko oli talutettu ulos tallista, ja Jaakko Jessipäinen valjasti sitä isän pitkän matkareen eteen, vaikka oli sunnuntai ja kirkkoaika. Tavallisesti Rusko valjastettiin isojen rekien eteen vain silloin, kun isä oli lähdössä moneksi päiväksi markkinoille satojen kilometrien päähän toisiin kaupunkeihin tai viikkokausiksi asioilleen Viipuriin tai Sortavalaan. 

Maikki näki, miten Jaakko Jessipäinen kantoi rekeen ensin sylillisen heiniä ja levitteli ne huolellisesti reen pohjalle. Sitten hän peitteli heinät Ruskon loimella ja levitti vielä reen taakse roikkumaan kaikkein komeimman, äidin kutoman rekiryijyn ja tarkasti huolellisesti, että punaiset ruusukuviot olivat oikein päin ja jäivät varmasti näkyviin. Ruskon luokissa ja aisoissa hohtivat kaikkein komeimmat aisakellot, jotka pompottivat ja helisivät, kun Rusko vähänkin liikahti. Ruusuryijy, kaikkein hienoimmat länget ja aisakellot tarkoittivat, että oli tekeillä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Puotipoika Akselikin oli pihalla ja auttoi Jaakko Jessipäistä valjastamaan Ruskoa. 
     Kulkuset kilisivät ja kellot helisivät niin kuin ne aina helisivät, kun isä oli lähdössä kauppamatkalle. Rusko kuopi etukaviollaan jäistä pihaa, heilutti päätään ja puri kuolaimiaan. Se tarkoitti, että Rusko ei olisi malttanut enää odottaa yhtään, vaan olisi halunnut lähteä liikkeelle heti.

Maikki kirkaisi hädissään:
– Maikki tahtoo mukaan! Ei saa jättää, Maikki tahtoo mukaan! Hän riipoi päältään yöpaitaansa ja sotkeutui siihen niin, että kompastui lattialle ja parkui sokkona nurin kääntyneen paitansa sisällä. Mutta Helmi rauhoitteli häntä, auttoi paidan pois ja sanoi, että ei kukaan jätä Maikkia yksin kotiin. Kaikki pääsevät mukaan, hän ja puotipoika Akseli ja Elli ja Anna ja äitikin lähtevät. Sellaisen määräyksen oli kauppias antanut Jaakko Jessipäiselle, ettei ketään saa jättää tänään kotiin, kun on tällainen hieno ja aurinkoinen talvisunnuntai ja koko kaupunki on tänään rekiretkellä.

Maikille ja Annalle ja Ellille puettiin monta kerrosta vaatetta ja kaiken päälle vielä turkit, karvalakit ja villakintaat ja jalkoihin huopatallukkaat, Jaakko Jessipäisen tekemät. Äiti tarkasti jokaisen heistä vuoron perään ennen kuin päästi heidät pihalle ja kielsi heitä vielä ankarasti sotkeutumasta innoissaan Ruskon jalkoihin.
     Kun retkeläisiä aseteltiin rekeen, Jaakko Jessipäisen piti monta kertaa vaihdella paikkoja, että kaikilla olisi mukava istua eikä kukaan jäisi kenenkään toisen alle. Takimmaiseksi reen selkänojaa vasten pantiin äiti ja hänen syliinsä ja vierelleen aseteltiin Elli, Maikki ja Anna. Ajomiehen selän taakse heinien sisään nostettiin iso eväskori, jonka Alma oli täyttänyt jo aamulla aikaisin ennen kirkkoon lähtöään.
     Mutta Helmi ei halunnut millään istua sillä puolella rekeä, missä puotipoika Akseli istui, vaan halusi toiselle puolelle, vaikka siellä oli jo vähän ahdastakin. Jaakko Jessipäinen hymyili lauhkeasti ja iski silmää Akselille:
     – A pienet neitsykät istuut heinissä vällyjen alla. Myö brihatshut istumma laidoilla ja ohjaamma Ruskoa Akselin kanssa. 

Sitten hän peitteli kaikki matkalaiset isän suuren susiturkin alle, ettei kenellekään tulisi kylmä tuulisella järven selällä. Sillä isolle järvelle nyt oltiin lähdössä. Sileällä jäällä Ruskon olisi mukava juosta helskytellä, ja kaikki saisivat nauttia auringosta ja raikkaasta pakkassäästä.

– A vot! Nygöi myö lähetäh! sanoi Jaakko Jessipäinen, ripsautti kevyesti ohjaksia ja maiskautti huuliaan Ruskolle.

Ja niin sitä lähdettiin.

Akseli oli hyvillä mielin, sillä hän sai pidellä ohjaksista, kun ajettiin ulos pihasta ja pitkin katuja naapuritalojen ikkunoiden ohitse. Reki kääntyi kadun kulmasta kohti joen rantaa ja luiskahti kevyesti jäälle. Rusko löysi nopeasti tutut rekiuransa talvitiellä, jossa se oli vetänyt raskaita halkokuormia ja kauppiaan Viipurin tuliaisia lukemattomat kerrat. Se nosti päänsä korkealle ja hirnahti, ja siitä näki, että se nautti menosta, kun sai kerrankin vetää kevyttä kuormaa. Aisakellot helisivät ja raikas tuuli liehutti sen harjaa juoksun tahdissa.

Myös Karjalassa rekiretket olivat suosittua huvia vielä 1900-luvun puolellakin, kun joulun jälkeen alettiin laskeutua pääsiäisen viettoon. Oheisen hienon dokumenttikuvan arkistoteksti kertoo, että kuva on otettu  Suojärvellä Jehkilän kylässä, ja kuvassa on mukana tunnettu karjalan kielen taitaja Kosti Pamilo (1912–2005), joka asui lapsena Porajärvellä ja Suojärvellä ja toimi tuolloin puotipoikana. Kuvassa on kyytimiehenä Vilho Lirkki. (Kuva: Pohjois-Karjalan museo, 1919–1933.) 

Rekiretket olivat suosittuja tapahtumia 1800-luvulla myös ns. "paremmissakin piireissä". Rekiretkiin liittyi usein myös illanviettoja arpajaisten ja tanssiaisten merkeissä, niin Joensuussakin. (Kuva: Lagerblad, Uno. Satakunnan museo.)

Kun talvitie kääntyi joen suulta metsäisen niemen ympäri, eteen avautui suuri, luminen järven selkä. Siellä missä oli kesällä aaltoillut sininen ulappa, levisi nyt valkea lumiaava, joka häipyi kauas taivaanrantaan.
     – Tuolla menee Mandelinien reki, huudahti Elli, joka oli huomannut kaukana järven jäällä toisen reen. – Sieltä kuuluu Mandelinien aisakellon ääni! Otetaan se kiinni, hän huusi Jaakko Jessipäiselle, ja kun tämä nykäisi hiukan ohjaksista, Rusko lisäsi vauhtia pelkästä menemisen riemusta.
     He näkivät jäällä monia muitakin rekiä, joissa näytti olevan paljon väkeä, ja he vilkuttivat toisille retkeläisille.
– Ne ovat varmaankin matkalla tarkistamaan saarihuviloitaan, kun on näin aurinkoinen päivä ja hyvä ajokeli, arveli äiti.

Tuuli oli kasannut järvelle nietoksia niin kuin paikalleen jähmettyneitä, valkoisia aaltoja, mutta Rusko tunsi hyvin vanhan, tutun talvitien, joka oli merkitty havulatvaisilla närekepeillä. Niitä juoksi niin kuin hattupäisiä ukkoja pitkänä rivinä rekiuran vieressä ihan loppumattomiin asti, siltä näytti. Jaakko Jessipäinen antoi hevosen juosta mielensä mukaan suoraan kohti aurinkoa, joka paistoi kirkkaana siniseltä taivaankannelta jäätasangon yllä.
     Lumi pöllysi reen jalaksista ja Ruskon hokit kopisivat jäällä, josta tuuli oli lakaissut irtonaisen lumen pois. Tytöt pelästyivät ja kirkaisivat aina, kun reki törmäsi nietokseen ja keikahti vähän. He painautuivat syvälle äidin syliin ja pitelivät tiukasti kiinni toisistaan. Mutta Akseli ja Jaakko Jessipäinen istuivat reen laidoilla ja pitelivät vuorotellen ohjaksista, eikä kova vauhti näyttänyt pelottavan heitä yhtään.
– A tästä sitä on mennyt jos jonkinmoista matkalaista, venettä ja laivaa ylen äijä. Ei niiden määrää tiedä kukaan ihminen, sanoi Jaakko Jessipäinen.

Hän sen tiesi, joka oli jo nuoresta pojasta seilannut purjelaivallakin ja ollut monet kerrat kauppiaan kuskina pitkillä markkinamatkoilla.
– Tästä on mennyt sotavenettä ja kauppalaivaa jo silloin, kun tuossa meidän kaupungin paikalla oli pelkkä vetelä suo ja sankka metsä. Tästä on kuljettu Käkisalmeen ja Sortavalaan ja Viipuriin ja itse keisarin kaupunkiin Piiteriin asti. Ja sieltä kauas suureen maailmaan...

Hän kääntyi tyttöihin päin ja katsoi näitä suu naurussa:
– Suureen maailmaan ne meidänkin neitiset varmaan aikanaan lähtevät onnea etsimään, vai mitä?
     Sitten hän taas jatkoi kertomustaan entisistä ajoista:
– A tuolta järven tagoa tulivat kerran nekin nuoret musikat, jotka ikiaikoja sitten luadivat itselleen erakkokeljan tuohon saareen. Ikävissään ne sitten lienevät nakutelleet rantakallioon ison ristin merkiksi siitä, että tässä on heidän manasterinsa. Saaressa ne elivät pitkät ajat, hoitivat siivatoita ja kävivät joella lohestamassa... Säässynän kellot kilisivät ja luatana savusi… Tuonne Kalmoniemeen ne hautasivat pokoiniekkojaan, kertoi Jaakko Jessipäinen ja osoitti sormellaan kivikkoista niemenkärkeä. – Eikä niistä sitten mitään muuta merkkiä jäänytkään. Kaikki niiden grobut ja keljaset ovat lahonneet ja hävinneet jo aikoja sitten.

Lapsista oli mukava kuunnella lämpimien vällyjen sisällä, miten Jaakko Jessipäinen tarinoi menneistä ajoista. Välistä hän vaikeni pitkäksi aikaa tai vihelteli iloisesti ja hyräili sitten jotakin pitkäveteistä ja surumielistä laulua, niin kuin olisi hakenut muistinsa kätköistä sinne kauan sitten unohtunutta säveltä.
     Maikista kuulosti melkein siltä, niin kuin korvissa suhiseva tuuli, Ruskon kavioiden kapse, aisakellot ja kulkuset, reen jalakset ja itse rekikin ja järven jää olisivat laulaneet yhdessä Jaakko Jessipäisen kanssa jotakin niille tuttua, oudon alakuloista ja loppumatonta laulua.
     Kaikista laulun sanoista Maikki ei millään saanut selvää. Ne saattoivat nähtävästi olla sitä vierasta kieltä, jota Jaakko Jessipäisen kotikylässä puhuttiin. Se kuulosti jotenkin pehmeämmältä ja ystävällisemmältä, kuin se kieli, jota Maikki kuuli puhuttavan omassa kaupungissa. Jaakko Jessipäinen sanoi aina ”a vot”, kun jokin asia meni hyvin tai oli hänelle mieleen, ja paljon muitakin hauskoja ja ystävällisiä, mutta käsittämättömiä sanoja hänen puheessaan vilisi.
     Mutta miksi laulu kuulosti niin murheelliselta, vaikka Jaakko Jessipäinen oli enimmäkseen iloinen ja leikkisä mies? Joskus Maikista tuntui, että Jaakko Jessipäinen osasi itkeä ja nauraakin yhtäaikaa. Niin surulliselta ja samaan aikaan riehakkaalta tämä toisinaan näytti. Mutta ehkä hänellä oli vain ikävä kotiin sinne omaan kyläänsä, sinne Jessoilaan, Maikki päätteli.

Helmi valpastui heti, kun Jaakko Jessipäinen oli maininnut Kalmoniemen vainajat. Kaikki mikä liittyi lahoaviin kalloihin ja luurankoihin kiehtoi Helmin mieltä erityisen paljon.
     – Ja entäs sitten ne ihmiset, jotka ovat uponneet järven pohjaan ja hukkuneet sinne...? Helmi yritti yllyttää Jaakko Jessipäistä jatkamaan.
     – Kerrankin oli yksikin perhe lähtenyt joulun viettoon kovilla pakkasilla eikä ollut välittänyt vaikka kuinka kiellettiin ja varoitettiin lumimyrskystä ja railoista... Sitten olikin iltapimeällä tullut niin kova myräkkä, että tuuli oli rikkonut reen ja heitellyt koko perheen eri suuntiin pitkin järvenselkää. Liukkaalla jäällä pilkkopimeässä lumimyrskyssä ne olivat eksyneet toisistaan… Tuuli oli kieritellyt lapset toiselle puolelle järveä ja isän ja äidin minne lie. Ja sinne ne olivat sitten eksyneet ja jäätyneet jääkalikoiksi kaikki. Mutta hevonen oli löytynyt aamulla kaupungin rannasta väsyksissä, ilman rekeä ja aisat säpäleinä...
     – Mistä ihmeestä Helmi on kuullut noin kamalia tarinoita, äiti kauhisteli. – Mutta totta se taitaa olla. Itsekin olen kuullut joskus kauan sitten siitä kerrottavan.
     – Totta se taitaa olla, sanoi Jaakko Jessipäinenkin vakavana. – Mutta siitä on jo pitkä aika.

– Olisi pitänyt ottaa kaiken varalta mukaan meidän Matti, sanoi Elli pienellä äänellä isän sudennahkaturkin sisältä. – Jos vaikka repeää railo ja me kaikki upotaan... ja hukutaan vielä kaikki! ...Niin olisi hyvä, että olisi varalta mukana kukko, hän jatkoi itku kurkussa.
     – Miten niin Matti mukana? Kauppiaanko kukko? Sekö joka torkkuu kaiken talvea orrella tallin lämpimässä kanojen keskellä eikä suostu millään tulemaan pihalle jos on vähänkin kuuraa maassa? ällisteli Akseli.
     Elli selitti hänelle, mitä Helmi oli kertonut kukkojen taidoista, mutta Akseli ei ollut koskaan kuullutkaan, että kukot olisivat eteviä hukkuneiden etsimisessä. Ei hän uskonut, että kukko voisi löytää järvestä sinne hukkuneita.
     – Akkojen puheita, hän vain tuhahti ylimielisesti.
     Jaakko Jessipäinen huomasi, että keskustelu oli saanut kovin kolkon käänteen. Niinpä hän ohjasi Ruskon juoksemaan kohti rantaa. Oltiin lähellä niitä saaria, joissa käytiin kesäisin veneretkillä kahvipannun ja uimalakanoiden kanssa. Sinne olisi nyt mukava pysähtyä syömään eväitä ja jaloittelemaan.

Vanha  ilmakuva esittää Pielisjoen suuta ja Kukkosensaarta eli Kuhasaloa niiltä ajoilta, kun Kuhasalo oli saari, eikä leveä maakannas vielä yhdistänyt kunnolla saarta mantereeseen. – Kuhasalossa tiedetään olleen 1500-luvulla Valamon emäluostarin skiitta eli erakkola, jonka synty on yhdistetty munkki Iljan toimintaan Pohjois-Karjalassa. Tiedot Kuhasalon luostarista ovat vähäisiä, mutta sen rakennukset lienevät olleen puisia ja sen hautausmaa on sijainnut Kalmoniemessä. Luostari lienee kokenut lopulta väkivaltaisen hävityksen. – Tämän erakkolan munkkiveljistä kertoilee tarinan Jaakko Jessipäinen rekiretken aikana. (Kuva teoksesta Könönen – Kirkinen, Pohjois-Karjalan historia 1. )

Vanha kansanrunokin yhdistää Pyhän Iljan Kuhasalon luostarin perustamiseen seuraavaan tapaan:

Vieras tuli Viron takoa,
Pyhä Ilja Inkeristä,
alkoi kirkkoa kohota,
säässynätä saaren päähän,
risti miehet mielihyvin,
vaimot vastenmielisetkin.
Ilja, pyhän miehen poika,
veessä kastoi karjalaiset,
silmät risti riitamiesten,
sovitti sotaisen kansan,
Ilajalle ilon saattoi,
sulosanat Sotkumalle,
Liperille liian hyvät.

Aurinko oli sulattanut rantametsään pälviä, joissa näkyi vihreitä puolukanvarpuja ja punaisia, jäätyneitä puolukoitakin. Niitä oli mukava maistella, sillä pakkanen oli tehnyt ne makeiksi.
     Jaakko Jessipäinen ja Akseli tekivät rantakivien väliin kuivista risuista nuotion. Tuli rätisi rattoisasti ja savu tuoksui hyvältä raikkaassa pakkasilmassa. Ja kas, yhtäkkiä näytti siltä, niin kuin auringon lämmittämien rantakivien ja järven heittämien, jäisten ajopuiden keskelle nuotion ympärille olisi syntynyt pienoinen koti. Niin viihtyisältä paikka tuntui, ja tytöt alkoivat kerätä käpyjä ja kiviä leikkikaluikseen ja sommittelivat Akselin kanssa kuivuneista pölleistä penkkejä nuotion ympärille.
     Äiti pani kivien väliin tulelle pannun ja laski siihen pullosta vettä. Pian rannalle levisi herkullinen kahvin tuoksu. Alman korista löytyi monien villasukkien sisältä mehupullo, josta lapset saivat mukeihinsa lämmintä juotavaa. Mehu maistui kaikille voileipien ja pullasiivujen kanssa, ja Ruskokin sai eteensä kasan maukasta heinää.

– A ylen vaarallinen järvi tämä on pahoilla ilmoilla, totta se on, sanoi Jaakko Jessipäinen vakavana. – Ei sen kanssa ole leikkimistä, hän jatkoi ja ryysti kuumaa kahvia kupin reunalta.
     – Ensimmäisinä pakkasöinä järvi ulvoo ja vonkuu yökaudet, kun railoja repeilee verekseen jäähän. On sitä kammottava kuulla, jos on pakko tehdä matkaa öiseen aikaan. Ennen vanhat sanoivat, että kuolema kulkee talvitietä semmoisina öinä... A nygöi on järvi kumminkin kyynärän paksulti jäässä, eikä tyttöjen tarvitse pelätä yhtään. Mutta kunhan kevät tulee ja jäät lähtevät ja laivat tulevat meriltä kotiin, niin sitten on oikea kesä ja päästään taas kalaan. Ja sieltä se tulee varmasti Villekin, hän vielä lisäsi ja katsoi iloisilla mustansinisillä silmillään Helmiä, niin että tämä nolostui hyvästä mielestä ja käänsi päänsä pois päin.

– Mutta Akselin kanssa me mennään miehissä kuoreen kudulle jokivarteen heti kun jäät lähtevät, ja kesällä mennään Tuiskavanluodolle kalasia narraamaan, vai mitä? Jos vain kauppias antaa meille lainaksi sen ison veneen, sen purjeniekan, sillä pikkuveneillä ei näille järvenselille ole asiaa. Tuiskavalla me lasketaan verkot ja pitkäsiima, ongitaan pohjaongella ahvenia ja tulistellaan, keitetään rantakalaa ja nukutaan paljaan taivaan alla. Eikä akkoja oteta mukaan. A mitäbä Akseli tuumoat siitä?
     Akseli kuunteli Jaakko Jessipäisen kesäsuunnitelmia, ja myönteli miehevällä äänellä lähtevänsä kyllä mukaan, jos vain kauppias antaa luvan.
     – A vot! Akselista taitaa tullakin kunnon kalamies, eikö vain? Vai kauppaniekaksiko Akselikin aikoo?

Kaikki sen tiesivät, että Akseli halusi isona kauppiaaksi. Hän oli puotipoikana Maikin isän kaupassa sen vuoksi, että oppisi oikean kauppiaan taidot ja saisi kerran itselleen porvarinkirjan. Porvarinkirja piti olla, että voi perustaa kaupan ja myydä ihmisille kahvia ja sokeria ja kangasta, nappia ja nauhaa ja rihmarullia ja paperossia ja kaikkea mitä ihmiset ikinä halusivat ostaa.
     Hän osasi jo lukea ja kirjoittaa ja tunsi, totta kai, kaikki tärkeimmät laskutavat. Niitä tarvittiin, kun piti laskea hinnat ja rahat ja punnita vaa'alla jauhoja paperipusseihin. Kyllä hän tunsi jo erilaiset kahvi- ja sokeri- ja suolalajit ja tiesi, mistä päin maailmaa mitäkin tuotiin. Hän tiesi senkin, kuinka monta kannua ryynejä mahtuu yhteen kappaan ja yhteen tynnyriin.
     Ja senkin Akseli oli jo oppinut, että hyvän kauppiaan piti osata ostaa halvalla ja myydä kalliilla. Se oli kaikista tärkein taito, oli kauppias neuvonut häntä hyvin vakavana.

Mutta eniten Akselia huoletti, miltä näyttäisi se, että hänen porvarinkirjassaan lukisi: ”Sekatavarakauppias Akseli Koponen”.
     Ei se kuulostanut kovin hienolta, kun kaupungin muut porvarit olivat Kononoffeja ja Filipoffeja, Komuliineja ja Mandeliineja.
     Ja entä jos kyltissä hänen kauppansa oven yläpuolella lukisi ”A. Koposen sekatavarakauppa”? Kovin maalaiselta se näyttäisi. Salaa hän oli jo sommitellut itselleen hienomman kuuloista nimeä, joka näyttäisi arvokkaalta hänen kauppansa oven päällä... Hänestä tuntui, että Kopoin olisi aika hyvä... Axel Kopoin. Hieno nimi pitäisi kauppiaalla olla. Sellainen niin kuin Parviain tai Solehmain. Akseli oli näyttänyt kerran Helmillekin paperille piirtämäänsä kyltin mallia, jossa luki: ”A. Kopoin. Sekatavarakauppa”.

Eikä Helmi nyt millään malttanut olla laskematta leikkiä Akselista:
– Kauppias Akselista tulee, mutta ei mikään tavallinen Akseli Koponen, vaan ”Sekatavarakauppias A. Kopoin”! Neppiä ja nappia, silliä ja sikuria, punssia ja viiniä summissa ja vähittäin! ilkkui Helmi.
     – Mikäs itse olet? Apupiika Helmi Hepsankeikka Henttunen? Vai mamselli Helmi Hendulin?
Akseli heitti Helmiä lumikokkareella, tönäisi hänet hankeen ja pyöritteli lunta hänen kasvoihinsa.
     – No mutta lapset, ei pidä tehdä pilkkaa kenenkään nimestä, sanoi äiti. – Ei nimi ketään pahenna eikä paranna.
     – Ole sinä Akseli sitten kauppiaana vain ihan tavallinen kelpo Koponen niin kuin meidän kauppiaskin on tavallinen Pakarinen. Ei hänkään ole muuttanut nimeään miksikään, vaikka on kaupungin paras kauppias, sanoi Jaakko Jessipäinen.
     – Hienostelua se semmoinen nimien vääntely on. Niin kuin sekin räätäli Sorsén, joka oli ihan tavallinen, paljas Sorsa siihen asti, kunnes sai räätälinkirjan.
     Tytöistä nimiä oli kuitenkin hauska väännellä. Ei sille voinut mitään, että jotakin hienoa niissä oli. He innostuivat ajamaan toisiaan takaa liukkaalla jäällä, kaatuilivat ja huusivat toisilleen:
     – Kononohvi, Vilipohvi, Malmugren ja Palmugren…! Komuliini, Mandeliini…!

Mutta Akseli oli saanut tyttöjen lapsellisista leikeistä tarpeekseen. Hän kaivoi reestä heinien alta luistimensa, kiinnitti ne remmeillä saappaidensa pohjissa oleviin koloihin ja kiiti kohta kovaa vauhtia pitkin jäistä järvenselkää.

     Aika pian hän unohti pahan mielensä, sillä hän oli taitava luistelija ja tiesi tekevänsä muihin suuren vaikutuksen. Hän potkaisi voimakkaasti vauhtia ja liukui selkä kumarassa ja kädet selän takana niin kuin oli nähnyt oikeiden kilpaluistelijoiden tekevän uimarannan jäällä.

Luisteluharrastus houkutteli runsaasti nuorta väkeä iltaisin järvien ja merenlahtien jäälle valmiiksi auratuille radoille, kuten tässä taiteilija Torsten Wasastjernan maalauksessa, joka esittää luisteluiltaa Helsingissä. Taustalla näkyy Nikolainkirkko. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, 1891–1892.)

Luistelu tarjosi tilaisuuden flirttailuun ja seurusteluunkin, kuten tämä herttainen onnittelukorttikin osoittaa. (Kuva: Paul Heckscher, 1903. Helsingin kaupunginmuseo.) 

Luistelu oli taitolaji, kuten näkyy tästä vanhasta, lasinegatiivina säilyneestä Nils Jakob Wasastjernan ottamasta kuvasta. Kuvan arkistotiedot kertovat, että siinä on "Listvennikow luistelemassa Pohjoissatamassa".  (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.)

Akseli kiersi laajassa kaaressa takaisin rantaa kohti, teki sitten jyrkän äkkikäännöksen, niin että jääsiruja sinkoili luistimen terästä korkealle ilmaan, ojensi toisen jalkansa pitkälle taaksepäin ja liukui muiden ohi yhdellä jalalla seisten katse kiinnitettynä tiukasti kohti vastarantaa.
     Kaikki ihmettelivät ääneen, miten taitava luistelija Akseli oli. Hän luisteli tuulen lumettomaksi pyyhkimää jäätä niin kauas, että hänestä näkyi enää vain pieni, musta piste kaukaisuudessa.

     – Entäs jos Akseli putoaa railoon? sanoi Elli huolissaan.
     – Tule Akseli jo pois, niin lähdetään kotiin! tytöt huusivat niin kovaa kuin jaksoivat.

     Soveliaan ajan viivyteltyään Akseli palasikin muiden luo.

(Kuva Suvi Hanste)

Rekiretki alkoi olla lopussa, sillä eväät oli syöty ja kaikkia väsytti raikas pakkasilma ja ulkona olo. Retkisaari jäi nopeasti taakse, kun Rusko juosta helskytti kevyesti kohti kotirantaa. Maikki oli saanut tälläkin retkellä paljon uutta ihmeteltävää. Niin kuin senkin, miten Jaakko Jessipäinen puhui kaukaisista, oudonnimisistä kaupungeista ja suuresta maailmasta, jollainen muka oli olemassa jossakin.

     Missä oikein oli se suuri maailma, josta Jaakko Jessipäinen sillä tavalla puhui ja johon he pienet neidit muka isoina menisivät onnea etsimään? Oliko se taivaanrannan takana, jonne iso järven selkä näytti häipyvän? Vai oliko se jossakin yläilmoissa, jonne linnut katosivat syksyllä, kun ne kerääntyivät ensin suuriin parviin pihapuiden latvuksiin ja nousivat sitten yhtäkkiä kuin yhteisestä päätöksestä siivilleen ja lensivät pois eikä niitä näkynyt missään ennen kuin vasta seuraavana keväänä, kun ne ilmestyivät salaperäisesti takaisin pihakoivuihin laulelemaan?

– Tietääkö äiti, missä se on se suuri maailma? Mitä siellä suuressa maailmassa oikein on? kysyi Maikki huolestuneena.
     – Tämän ison järven ja toisten järvien ja metsien ja meren takana on toisia maita ja isoja kaupunkeja. Paljon isompia kuin tämä meidän pieni kaupunki... ja siellä asuu paljon ihmisiä, jotka puhuvat toisenlaista kieltä kuin me täällä. Siellä se on se suuri maailma, yritti äiti selittää.
     Se riitti Maikille sillä kertaa. Hänestä tuntui, että suuri maailma oli onneksi vielä jossakin hyvin kaukana hänen ulottumattomissaan. Oli mukava istua äidin sylissä isän sudennahkaturkin sisällä Ruskon reessä, jota uskollinen Jaakko Jessipäinen ajoi ja joka vei häntä kohti kotia, missä isä ja Alma odottivat. Onni saisi olla hänen puolestaan odottamassa missä tahansa, kunhan hänen ei vain tarvitsisi lähteä sitä etsimään vielä pitkään aikaan mistään. Juuri näin oli turvallista olla äidin sylissä keveästi liukuvassa reessä.

Maikki katsoi Jaakko Jessipäisen lakkia, jonka päälaessa oli nappi. Se keikkui unettavasti ylös ja alas Ruskon askelten tahdissa. Lakin turkisreunukset lepattivat tuulessa, tuttu musta kihara kiertyi hauskasti lakin reunuksen alta ja Ruskon vaalea harja liehui Jaakko Jessipäisen pään takana. Nukuttikin jo, ja silmäluomet painuivat väkisin kiinni.
     Mutta silti jollakin oudolla tavalla suuri maailma kiehtoi Maikin mieltä, eikä se antanut hänelle rauhaa ennen kuin hän nukahti kokonaan Ruskon kavioiden kapseeseen, ison aisakellon pompotukseen ja pienten, hopeisten tiukujen loppumattomaan helinään. Juuri ennen nukahtamistaan hän ennätti kuitenkin vielä ajatella, kuinka valtavan suuri maailma oikein mahtoikaan olla. Ei sitä voinut millään käsittää, kun oli itse niin mitättömän pieni. 

     Ja heidän oma kaupunkinsakin suuren järven rantamalla haikean punervana kaartuvan iltataivaan jättiläiskuvun alla oli sekin niin vähäinen, että se oli häipynyt rantatöyrään taakse miltei kokonaan näkymättömiin. Talojen kattojakaan ei näkynyt tänne järven jäälle, eikä edes rantalaitureita. Vain kirkon torni sojotti mustana, terävänä kiintopisteenä puiden latvojen takaa, kun Rusko veti rekeä kohti omia rantoja.