Talvi tuo joulun tullessaan

Joulua odotettiin vanhassa Joensuussakin innokkaasti ja jouluvalmistelut olivat käynnissä hyvissä ajoin, niin myös pikku Maikin kodissa Torikadun varrella. Koko perhe osallistui joulun valmisteluun omalla tavallaan, mutta kyökin puolella vallitsi kovin kiire ja puuha. Mosse-kissa, Nöpö-koira ja lapset saivat pysyä poissa kyökistä Alman ja pikkupiika Helmin jaloista, etteivät olisi tiellä, kun siellä oli leivottava, keitettävä ja paistettava niin, että koko perheelle riittäisi syötävää pitkiksi joulunpyhiksi. Ja vierasvaraakin piti olla, eikä kaupungin köyhiä ja vaivaisiakaan sopinut unohtaa. Siitä Elise-rouva piti erityistä huolta. 

Kauppiaalla oli kovasti kiirettä puodin puolella, mutta joskus hänellä oli sentään aikaa istahtaa nojatuoliinsa ja pidellä vaikkapa lankavyyhteä emännän apuna, tämä kun halusi saada vielä muutamat sukat ja lapaset valmiiksi ennen joulun tuloa. Jaakko pehtori kävi näyttämässä isoa joulukuusta, jonka Heikki-ukki oli lähettänyt hevoskyydillä Mulon metsästä. Piti varmistaa, oliko kuusi sopivan korkuinen ja mihin kohtaan se salissa olisi parasta panna sitten, kun aatto tulisi. – Ja joululahjojakin piti käydä ostamassa. Siihen kaupungin sanomalehti antoi mieluusti monia hyviä neuvoja.

Joensuulaiset kauppiaat osasivat jo 1800-luvun lopulla varustaa puotiensa pöydät ja hyllyt joulumarkkinoiden houkutuksilla. Kauppiaat ilmoittelivat Karjalattaren sivuilla jo hyvissä ajoin ennen joulua monipuolisin ilmoituksin joulunäyttelyistään. Tarjolla oli kirjoja lapsille ja aikuisille, oli hyödyllistä tavaraa ja hyödytöntä mutta kaunista turhuuttakin, jolla voi ilahduttaa perheen pienimpiä ja varsinkin perheen naisväkeä. Karjalattaren laaja artikkeli 18.12.1894 kertoo kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tarjolla oli, ja neuvoo hauskoin sanakääntein kiertelemään kaupungin kauppapuodeissa tekemässä ostoksia.  Oheinen pieni otos kertoo siitä, miten herra Björklundin kultasepänliikkeen jälkeen kannattaa pistäytyä neiti Lina Österholmin korutavarainliikkeessä. Molemmat näistä puodeista muistettiin ja tunnettiin Joensuussa hyvin vielä pitkälle 1900-luvun puolelle saakka.

Pakarisen perheen tyttäret Anna (s. 1870), Elli (s. 1867) ja Maikki (s. 1871) muutaman vuoden ikäisinä. Tämän ikäisiä he suunnilleen olivat seuraavan tarinapalasen tapahtuma-aikaan. Tytöistä nuorin Maikki lienee kuvassa keskellä. (Kuva: B. Wilhelm Palin fotografisk atelier, 1873–1875. Pohjois-Karjalan museo.)

Pikku Maikki oli oppinut jo varhain huomaamaan, että oli olemassa erilaiset vuodenajat, jotka seurasivat toisiaan. Kevättä ja kesää odotettiin aina toiveikkaina, sillä se tiesi hauskoja pihaleikkejä ja kesäviikkoja mummin ja ukin luona maalla. Talvi sen sijaan oli aina hyvin hiljaista aikaa, mutta sen katkaisi onneksi joulu, jota alettiin odottaa jo viikkoja ennen kuin se sitten viimein tuli.

Jo varhain joka aamu valkoinen savu nousi Maikin kotitalon piipusta viivasuorana patsaana kohti korkeuksia, kun Alma sytytti tulet uuneihin, ja kyökin suuressa liedessä hehkui hiillos aamusta iltaan. Samanlainen savupatsas nousi kaikkien muidenkin talojen piipuista, Maikki näki sen, kun hän katsoi ulos ikkunasta, ja raikkaassa pakkasilmassa leijui palavien koivupilkkeiden hyvä tuoksu.

Maikista tuntui, että lunta satoi ja satoi jatkuvasti. Leuto lumisade teki maailmasta oudon hiljaisen, niin kuin kaikki äänetkin olisivat vaimentuneet yläilmoista leijuvien lumitähtien ihmeen vaikutuksesta. Ulkona pihalla Maikki yritti ottaa taivaalta laskeutuvia hiutaleita kiinnikin kielensä päälle. Ne tuntuivat kylmiltä mutta sulivat heti. Kaikki katot ja tiet ja pihat peittyivät vähitellen pehmeisiin kinoksiin, ja leveiden katujen paikalla oli vain lumeen tallautuneita, kapeita polkuja ja reenjalasten ja kavioiden tekemiä likaisia uria. Välistä paukkui pakkanen ja toisinaan tuiskusi lunta. Ulkotöissä heiluvien miesten hengitys höyrysi ja parrat olivat valkoisessa huurteessa, ja lasten posket ja nenän pakkanen pisteli punaisiksi. 

Kun kadulla kulki hevonen ja reki sen perässä, kuului ensin vain jalasten kitinä kuivalla hangella ja aisakellojen ja tiukujen helinä. Niistä äänistä Alma ja Helmi tiesivät jo kauan ennen kuin reki oli heidän talonsa kohdalla, kenen reki se sieltä kulloinkin tulee. Oliko se ukko Filipoffin vai kauppias Kononoffin vaiko sairaskäynnille ajavan tohtorin vaiko apteekin perheen reki. Korkeiden kinosten takaa näkyivät vain hevosen korvannipukat ja pää, joka nyökkäisi ylös ja alas, kun se asteli verkkaan pitkin katua heidän ikkunoidensa ohi.

Vaikka talviset päivät olivat lyhyitä, kun valoisaa aikaa oli vain muutama tunti, ne tuntuivat kuitenkin hirmuisen pitkiltä, kun illat olivat pimeitä, ja hiljaisissa ja hämärissä huoneissa paloivat lyhdyt ja kynttilät. Isommat tytöt valittelivat ajan hidasta kulumista, eivätkä nukkeleikit ja satukirjojen lukeminenkaan enää tuntunut viihdyttävän heitä. Monta kertaa päivässä he laskivat hermostuksissaan, kuinka monta päivää ja yötä onkaan vielä jouluun. 

Maikki kävi tiukkaamassa Jaakko Jessipäiseltäkin, onko se totta, että jouluun on vielä niin monta yötä kuin siskot sanovat. Silloin Jaakko Jessipäinen neuvoi, että joulu tulisi paljon nopeammin, jos tytöt tekisivät hänelle apuna pihalle lumilinnan ja lumilyhtyjä ja ison lumiukon. Sillä tavoin se joulukin tulisi paljon nopeammin, kun lumilyhtyihin pantaisiin kynttilöitä palamaan. 

– Niin tehtiin aina ennen Jessoilassa pikkarastuina Rastavan aigah, hän sanoi. 

Se olikin viisas neuvo, ja monena päivänä, jos oli suojalumi, tytöt ja puotipoika Akseli ja välistä pikkupiika Helmikin pyörittelivät Jaakko Jessipäisen apuna isoja lumipalloja, joista kasattiin lumilinnaan korkeat seinät. Myös katto tehtiin Jaakon neuvojen mukaan kauniisti supistamalla, ei rumista ja likaisista laudoista kyhäämällä. Lumilinnaan tehtiin ikkunatkin ja sen ovelle tehtiin pienistä lumipalloista kaksi kaunista lyhtyä, joiden sisään äiti antoi vanhoja kynttilöitä. Ja kun pihalla seisoi vielä lumiukkokin silminä hiilinapit ja nenänä Alman antama porkkana, piha tuntui paljon hauskemmalta ja ulkoleikit rattoisammilta. Ja ihmeen monta päivää saatiinkin kulumaan siinä puuhassa.

Talviset lumileikit ilahduttivat joensuulaislapsiakin. Hiihtämistä, luistelua ja kelkkailua harjoitettiin Joensuun lähimetsissä ja Pielisjoen jäällä, ja kevättalviset rekiretket kuuluivat asiaan. Tämän komean lumilinnan tapaisia hienoja rakennelmia on varmasti Joensuunkin pihoilla nähty. (Kuva: Richard Thulé, 1900–1919. Vapriikin kuva-arkisto.)

Lumilyhdyt loivat valoa talvi-iltojen pimeyteen. (Kuva: Yrjö Yli-Vakkuri 1922. Museovirasto.)

Mutta toisinaan pakkasiltoina pilvet väistyivät, lumisade lakkasi ja taivaan äärettömissä korkeuksissa säkenöi tuhansia, tai varmaankin miljoonia tähtiä. Ne olivat samanlaisia kuin pienet, kiiltävät helmet äidin mustan juhlaleningin rinnuksessa. Mitään sitä kauniimpaa Maikin oli vaikea edes kuvitella, kun hän iltaisin katseli Helmin kanssa ulos keittiön ikkunasta ja kun hän vieraskesteissä katseli äitiä, jonka rinta kohoili, kun tämä lauloi, ja pienet lasihelmet kimaltelivat mustassa sametissa.

Tämä pieni, hauras palanen mustista lasihelmistä tyllipohjalle tehtyä ornamenttia on säilynyt muistona jonkin ikiaikaisen nappilaatikon pohjalla. Se on vähäinen fragmentti niiltä ajoilta, jolloin naisten hienoimmat leningit oli tapana varustaa helmikoristein. On luultavaa, että joensuulaisissakin korutavarain liikkeissä, kuten Lina Österholmin puodissa, oli tarjolla rouvasväen ja ompelijattarien käyttöön tällaisiakin tuotteita, joihin pienen pienet helmet oli kiinnitetty valmiiksi.

Joskus taivaalla nähtiin revontuliakin, ja silloin koko perhe meni ulos pihalle ihmettelemään niitä.
– Se on tuliketun häntä, joka siellä leimuaa, kun se juoksee Lapin tuntureilla porojen perässä. Lapin noita on noitunut sen sillä tavalla juoksemaan, tiesi Helmi. Puotipoika Akseli väitti kuulevansa miten ne rätisevätkin loimutessaan. Mutta isä vain hymähti ja sanoi, ettei kukaan varmasti tiedä, mitä revontulet oikein ovat.
– Jotain sähköä ne kai kumminkin varmaan ovat. Ne hohtavat taivaalla samalla tavalla kuin mustan kissan nahka, joka kipinöi ja hehkuu pimeässä ja rätisee, kun sitä hangataan, hän jatkoi.

Maikki uskoi kuitenkin mieluummin tulikettuun kuin kissan nahkaan. Ei kissa halua olla yöllä ulkona kylmässä ja pimeässä. Se nukkuu paljon mieluummin kyökissä uuninpankolla Alman sipulikorin vieressä kuivamaan pantujen villasukkien päällä. Siellä Mosse nukkuu. Eikä sen karva mitään hehku, vain sen silmät kiiluvat pimeässä, ajatteli Maikki. Mutta ne kiiluvat kumminkin saman värisinä kuin tuliketun häntä... Ensimmäisen kerran hänestä tuntui, ettei isä sentään tiennytkään ihan kaikkea, vaikka hän melkein kaiken tiesikin. Niin kuin senkin, että puotipoika Akseli napsi salaa karamelleja lasipurkista kaupan tiskiltä ja oli antanut kerran yhden Maikillekin ja sanonut, ettei Maikki saa ikinä kertoa sitä kauppiaalle. Mutta isä oli siirtänyt purkin ylähyllylle selkänsä taakse, ja siitä Maikki ymmärsi, että jotenkin isä vain senkin asian tiesi.

Kun pitkää ja pimeää talvea oli kestänyt loppumattoman kauan, niin kuin Maikista tuntui, tulikin joulu sitten ihan yhtäkkiä. Maikin mielestä se tuli yllättäen, vaikka joulua oli valmisteltu talossa jo viikkokausia. Hänellä oli kuitenkin vielä niin vähän kokemusta jouluista, ettei hän tiennyt, mitä merkitsi se, kun koko talo tuntui olevan mullin mallin valtavan suursiivouksen alla. Kylmä pakkasilma henkäili läpi huoneiden, kun mattoja ja sänkyvaatteita kannettiin ulos ja sisään. Ja kyökin hella ja uuni hohtivat kuumina päiväkausia ja huoneisiin leijui herkullisia tuoksuja.

Eikä Maikki ymmärtänyt ollenkaan, miksi Alma kantoi kaikki uunissa paistamansa herkut ruokakahveriin säilöön, eikä antanut kenenkään maistaa mitään. Eikä hän osannut yhdistää jouluun vielä sitäkään, että pitkin kesää pihan perällä lätissä röhkinyt iloinen possu oli kadonnut salaperäisesti jonnekin jo aikoja sitten. Elli ja Anni katselivat keittiön pöydän ääressä joulukortteja, joita Helmi oli noutanut postikonttorista. Korteissa oli kuvia kiltin näköisistä possuista, jotka kellottivat suurella vadilla ja joilla oli kaulassa värikäs silkkinauha ja suussa punainen omena. He muistivat kesäisen leikkitoverinsa, joka oli kävellä kepsuttanut heidän jäljessään kyökkiin asti ja oli läikytellyt lattialle maitoa Mossen kupista, ja Alma oli torunut sitä ankarasti.

Mutta ei Alma eikä kukaan muukaan tiennyt possun kohtalosta tuon taivaallista, kun Elli ja Anna siitä kysyivät. Puotipoika Akseli kumminkin tiesi, mutta Alma oli ehdottomasti käskenyt häntä pitämään suunsa kiinni kaikesta possuun liittyvästä, jos tytöt kyselisivät siitä Akselilta. Alma oli uhannut leikata Akselilta kielenkin pois ja oli sanonut suolaavansa sen joulupöytään, jos hän saisi kuulla Akselin maininneen halaistua sanaa porsaan kohtalosta. 

Akseli vaikeni kuin muuri, vaikka tiesi hyvin, mitä oli siinä isossa puutiinussa, johon Alma oli jo alkusyksystä pyytänyt Jaakko Jessipäistä laittamaan uudet katajavanteet. Se tiinu oli kahverin nurkassa kannella ja painavalla kivellä visusti suljettuna. 

Sinä päivänä, kun porsas uhrasi henkensä ihmisten jouluilon vuoksi ja pantiin tiinuun suolautumaan, pikkutytöt oli lähetetty leikkimään koko päiväksi Mandelinin neitien luo. Jaakko Jessipäinen oli ollut kalpea ja vaitelias kuin hauta, kun hän oli tahkonnut talon isoimmat puukot. Alma oli komentanut Akselin hämmentämään verta isossa saavissa, ettei se hyytyisi kokkareiksi, ja Akselikin oli ollut koko päivän kuin valju ja veretön haamu, sillä possu oli ollut hänenkin toverinsa. Eikä Akseli suostunut syömään muruakaan siitä veripaltusta ja veriletuista, joita kauppiaan talossa syötiin monena päivänä sen jälkeen. 

Jaakko Jessipäinen jutteli Akselin kanssa tavallista ystävällisemmin ja nikkaroi hänelle uuden pohjaongen, jossa oli kela siimaa varten. Varressa oli pieni, kääntyväkantinen lokero koukuille ja lyijypainoille, ja vavan kärki oli hienoa rottinkia. Hän sanoi, että Akseli tarvitsisi sitä, kun mennään yhdessä avannolle kalasia narraamaan. Sen piti tulla oikeastaan joululahjaksi Akselille, mutta hän antaa sen nyt jo, Jaakko Jessipäinen sanoi.

Viimeiset päivät joulun alla olivat Maikin kodissa täynnä kiireistä työn touhua. Kaiken piti olla valmista silloin, kun suuri juhla koittaisi. Maikki ei kuitenkaan tiennyt, mikä tai kuka se oikein oli, jota odotettiin näin tavattomalla touhulla. Oliko tulossa jokin harvinainen kunniavieras, mummi tai ukki, joita varten aina siivottiin ja laitettiin kuntoon vierashuone ja sali ja koko talo, mietti Maikki.

Alman otsalta valui hiki, kun hän liehui kyökissä kuuman hellan ääressä. Hänen kasvonsa hehkuivat samalla tavalla kuin Helmin kiillottamien kuparipannujen kyljet uunin reunuksella. Äidinkin poskilla paloivat punaiset täplät, pienemmät vain kuin Alman poskilla. Välistä äiti pomppasi yhtäkkiä säikähtäneenä ylös tuolistaan, löi käsiään yhteen, meni juoksujalkaa huoneesta toiseen ja huokaili hermostuksissaan:
– Voi hyvänen aika! Onkohan muistettu kaulita valkoiset pellavaliinat... ja entä onko varmasti muistettu pestä joulujuustot, etteivät maistu ummehtuneelle… ja onko valettu tarpeeksi kynttilöitä? Kuinkahan mahtaa onnistua tänä vuonna joulukalja, kun se viime jouluna meni tärviölle homehtuneiden maltaiden vuoksi? Onhan Alma huolehtinut, että maltaat ovat kunnollisia? Ja entäs sitten lipeäkala! Tuleekohan siitä kunnollista eikä semmoista läpikuultavaa liisteriä niin kuin viime jouluna?

Herkulliset tuoksut vetivät kauppiaankin joskus kyökin ovelle nuuhkimaan:
– Täällähän varustaudutaan kuin viiden viikon piiritystilaan, niin kuin silloin ennen vanhaan, kun se Dolgoruki piti leiriä tuossa joen toisella puolen, hän sanoi hymyssä suin ja nautti selvästi valmisteluista, jotka lupailivat herkullisia sianliikkiöitä, joulumakkaroita, vehnäsiä ja torttuja ja piparkakkuja. Ohi kulkiessaan hän tempaisi Maikin lattialta syliinsä, pyöräytti tätä korkealla ilmassa ja sanoi, että siitä se oikea joulutunnelma syntyy kun oikein touhutaan ja puuhataan. Pysyäkseen poissa naisten jaloista hän meni kuitenkin kiireesti palvelemaan asiakkaita puotiinsa, jonka ovi kävi näin joulun alla yhtenään.

Eräänä myöhäisenä iltana, vain jokunen päivä ennen joulua, juuri kun oli juotu iltateet ja lapset olivat syömässä viimeisiä leipäpalasiaan ennen nukkumaan menoa, kuului ulkoa portailta yhtäkkiä kovaa jalkojen töminää, ja oveen jyskytettiin.
– Kuka kumma siellä näin myöhään vielä on liikkeellä, ihmetteli isä tohkeissaan. – Kun puotikin on pantu kiinni jo aikoja sitten...
– Sisään, hän honotti sitten nenäänsä kaikkein virallisimmalla äänellään.
Ja ovesta työntyi eteiseen ja sitten kyökkiin ja sieltä ruokasaliin asti niin kummallisen näköistä joukkoa, että Maikilta unohtui pitkäksi aikaa hampaiden väliin se leipäpala, jota hän oli juuri ollut puraisemaisillaan.

Mitään niin merkillisiä olentoja hän ei ollut vielä koskaan missään nähnyt. Ei edes sirkuslaisten näytöksissä kesällä kaupungin torilla eikä siskojen kiiltokuvissa eikä kuvakirjoissakaan, joissa sentään näytettiin jos jonkinlaisia noitia, prinssejä ja sotamiehiä, sulkapääintiaaneja ja kruunupääkuninkaita monenmoisten peikkojen ja takkutukkaisten Jörö-Jukkien lisäksi. Tulijoilla oli yllään komeat, punaiset ja siniset viitat ja kirjavia nauhoja rinnan yli ristiin rastiin. Päässä heiluivat korkeat kruunut – kullan- ja hopeanväriset – ja miekat kolisivat vyöllä.

Se yksi, jonka naama oli musta niin kuin Alman paistinpannun pohja, jota pidettiin avotulen päällä hellalla kun paistettiin lettuja, oli niin pelottava, että Maikki kiipesi sukkelaan isän syliin. Mutta isän kasvoista Maikki näki, että isä ei pelännyt tätä mustaa olentoa yhtään, eikä muitakaan... Eikä näiden miekkojakaan, vaan oli selvästi hyvillään yllätysvieraiden tulosta. Kun vieraat sitten kysyivät, saisivatko he laulaa talon väelle, isä antoi auliisti luvan, ja kaikki kerääntyivät saliin kuuntelemaan.

Viiksekkäät miekkamiehet teikaroivat selät jäykkinä juhlallisin askelin permannolla, punaiset ja siniset viitat hulmahtelivat ja miekat kalisivat, joulunäytelmän jylhät sävelet täyttivät huoneen. Tähti pyörähteli kiivaasti ja loisti seipään nokassa. Kun knihti palasi eteisen puolelle tekemältään veriseltä retkeltä miekan terä punaiseksi värjättynä ja ilmoitti tappaneensa ja virtaan heittäneensä kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset, Maikki säikähti ja arveli sen tarkoittavan sitä samaa virtaa, joka juoksi ihan lähellä heidän kotiaan. 

Mutta kun Herodes sitten sohi miekallaan knihdin rintaa ja piirsi siihen ristin, Maikkia kauhistutti vieläkin enemmän. Sillä knihti oli merkillisellä tavalla kovasti puotipoika Akselin näköinen, vaikka sillä olikin mustat, kippurakärkiset viikset nenän alla. Knihdin toisessa saappaassa oli samanlainen nahkapaikkakin, jollaisen Jaakko Jessipäinen oli kerran ommellut pikilangalla Akselin kengänvarteen, kun se oli takertunut tikapuissa törröttävään naulaan ja siihen oli revennyt palkeenkieli…

Kun vieraat sitten olivat laulaneet keisarin kunniaksi ja toivottivat talon väelle onnellista joulua ja knihti kiersi moneen kertaan hitain askelin ympäri huonetta keräämässä lakkiinsa kolikoita, Maikki huomasi, että isä pani hattuun kahisevan setelirahan. Ei isä sentään antanut vieraille vaivaista kynttilänpätkää, jota nämä olivat nöyrästi pyytäneet, ja se oli Maikista hyvä. Herodes, Juuttaan maan Taavetin kaupunki ja murjaanien kuninkaan musta naama syöpyivät sinä pimeänä joulunodotusiltana Maikin mieleen katoamattomiksi ikimuistoiksi.

"Me emme ole tulleet millään viekkauvella emmekä vääryyvellä teijän huoneeseenne laulamaan, vaan teijän oman hyvän tahtonne mukaan. Olemme köyhiä poikia ja pyytämme lanttia... Ja tähteemme kynttilänpätkää", sanoivat tiernapojat ennen kuin lähtivät kiertelemään toisiin taloihin. Tiernapoikia kierteli Joensuussakin tiettävästi jo 1800-luvun puolella. Nämä komeat oululaiset tiernapojat – knihti, murjaanien kuningas, tähtipoika mänkki ja kuningas Herodes – on kuvannut Samuli Paulaharju joskus 1907–1923 välisenä aikana. (Kuva: Museovirasto. Samuli Paulaharjun kokoelma.)

Seuraavana aamuna Maikki juoksi isän puotiin kertoakseen illan tapahtumista Akselillekin, jolla oli sattunut olemaan niin huono onni, ettei hän ollut kotosalla, vaan oli viipynyt omilla asioillaan jossain kaupungilla, missä lie. Akseli kuunteli Maikkia eikä sanonut mitään, muikisteli vain oudon näköisenä suutaan, eikä isäkään katsonut Maikkia, vaan tarkasti hyllyillä olevia tavaroita, yskähteli ja siirteli niitä edestakaisin muka parempaan järjestykseen. Kun Maikki sitten ihmetteli ääneen, eikö Akseli ollut pessyt aamulla naamaansa, kun nenän alla oli selvästi mustaa nokea, isä antoi heille kummallekin lasipurkista karamellit ja käski Maikkia menemään äidin luo häiritsemästä kaupan tekoa.