"Jouluna jumala syntyi, paras poika pakkasessa"

Miten joensuulaiset jouluansa viettivät 1800-luvun lopulla? Varmaan hyvin samaan tapaan kuin joulua vietettiin muuallakin Suomessa, kukin perhe ja yksityinen ihminen aineellisten ja henkisten mahdollisuuksiensa mukaan. Joulukuusi, lahjat ja jouluruuat, joulukorttien lähettäminen, jouluaamun jumalanpalvelus ja muut kristilliset tavat kuuluivat joensuulaistenkin jouluun. Joulu toi valon pitkään, pimeään syksyyn ja loi toivoa pian alkavasta kevätajasta.

Karjalatarkin toivotti lukijoilleen hyvää ja levollista joulun aikaa ja muistutti myös niistä ikivanhoista perinteistä, joista keskiaikaisten legendarunojen sikermä Luojan virsi ja Neitsyt Maarian virsi kertovat. Hyvä Tuomashan toi joulun tullessaan. Ja jouluna jumala syntyi, mistä ilmoitti uusi taivaalle syttynyt tähti. – Varmaan nukketalotarinani pehtori Jaakko Jessipäinen huolehti erityisen hyvin talon hevosista joulun kunniaksi juuri senkin vuoksi, että tallirenki Tapanin eli Teppanan hoitama parsihan oli Vapahtajan eli Spuassan ensimmäinen kehto. Jouluhan oli myös hevosten juhla, sillä Stefanus, kansanrunon "ruman Ruotuksen" eli Herodeksen tallirenki, oli ensimmäinen marttyyri. Häntä muistettiin Tapanin päivänä Tapanin ajeluin, ja tapaninajojen kilpa-ajosankarit olivat nimenomaan hevoset, joille vanha kansa uhrasi jouluna leipää ja oluttakin. Muistuma tästä ikivanhasta olutuhrista on Seitsemässä veljeksessäkin, kun Juhanin käskystä Valko-hevosen soimeen valellaan olutta onnettomasti päättyneenä jouluyönä.

(Karjalatar 22.12.1893)

Köyhiä ja vaivaisia ei unohdettu joulunaikaan

Maikki Pakarinen on kertonut lapsuusmuistelmissaan siitä, miten tärkeää hänen helläsydämiselle äidilleen oli muistaa ja auttaa avun tarvitsijoita ja varsinkin kotikaupungin köyhiä ja vaivaisia. Jopa niin, että väliin kauppias Antti oikein suuttui, kun rouva jakoi ruokaa ja vaateapua ja kilokaupalla sokeria ja kahviakin kaikille pyytäjille. Pakarisen perhe oli toki varakas ja liiketoimet menestyivät hyvin. Molemmat aviopuolisot kuuluivat kaupungin hätäapukomiteoihin, jotka yrittivät järjestää ruokaa ja työtä varsinkin nälkävuosien jälkeen. Eikä Pakarisen portilta käännytetty pois sitäkään sekalaista seurakuntaa, köyhiä ja omalaatuisia tyyppejä, joita etsiytyi heidän kyökkiinsä pyytelemään apua. 

Seuraavassa tarinapalasessa on näistä anojista mainittu pelottava, juoppo Akuliena ja ilmeisen harmiton Hötkä-Pekka. Näiden lisäksi äidin "suojatteihin" kuului Maikista kaikkein pelottavin Nyrkki-Petri, hiukseton ja täysin hampaaton jättiläinen, jonka sormet pakkanen oli runnellut oudoiksi möykyiksi ja joka kuljeksi kaupungilla päässään pannumyssy. Nyrkki-Petrin erikoisuus oli Maikin mukaan se, että hänen vaatteissaan oli paikka paikan päällä monen kirjavia tilkkuja, joiden alle hän oli ommellut piiloon kaikki saamansa kuparilantit. Ja niitä oli kuulemma paljon, niin että tämän haarniskoidun sankarin oli ollut jopa vaivalloista liikkua vaatteiden painon vuoksi. Häntä pidettiin rikkaana miehenä, ja hänen elämänfilosofiansa olikin se, että kell' on paikka paikan päällä, sill' on markka markan päällä.

Ja olihan niitä muitakin. Maikin kodin kyökissä kävi usein Kukka-Antti, Maikin mukaan naisellinen ja "kaunosieluinen idealisti", joka kulki kaupungilla varovasti sipsutellen kuin kukkasten päällä kulkisi, Maikin uskollinen ihailija, joka toi myöhemmin Maikin konsertteihin joko oikeita tai itse tekemiään kukkasia. Oli "hassu vanhapiika" Anna Valpurj Sorlin, joka pukeutui plyymeihin, monenmoisiin helyihin ja hetaleisiin ja suunnitteli jatkuvasti koskaan tulemattomia häitään. Ja Maikkia oli järkyttänyt lapsena kaikkein eniten "Varpasalon hullu rouva", jonka sulhanen oli ilmeisen raukkamaisesti häipynyt pitkin jäistä järvenselkää pakosalle ilmestymättä Varpasalon saaressa morsiamensa kotitalossa järjestettyihin häihinsä, jossa tarjoilut ja suuri hääväki odottivat sulhasta. Järkensä menettänyt, hylätty morsian oli siitä lähin järjestellyt häitään, siivoillut huoneita ja liehunut ympäriinsä kätellen ja puhutellen tuoleja ja näkymättömiä häävieraita. – Kaikille näille ja monille muille originelleille riitti ymmärrystä ja apua Maikin kodissa Torikadulla.

Joulu toi valon ja hyvän mielen

Kun jouluaatto sitten lopulta tuli, Jaakko Jessipäinen kantoi kuusen sisään saliin jo aamulla aikaisin. Raikas metsän tuoksu levisi huoneisiin, ja kaikki ihmiset tuntuivat kuin voipuvan ilosta jonkin pian tapahtuvan ihmeen odotuksessa. Mutta isän huoneen ovi oli vielä iltapäivälläkin tiukasti kiinni. Isällä oli vielä aattonakin kiireellisiä asioita toimitettavanaan. Isän huoneeseen ei saanut nyt missään tapauksessa mennä, mutta Elli ja Anna väittivät kuulevansa oven takaa kuin hiljaista paperin rapinaa, ja he supisivat keskenään, että avaimen reiästä leijaili selvä kynttilän savun ja sulatetun lakan tuoksu.

Joulukuusen koristelu on säilynyt varsin perinteisenä nykypäiviin saakka. Kuusessa oli jo 1800-luvulla kynttilät, kullalle ja hopealle kimaltelevia nauhoja, lippulankoja ja omenoita, piparkakkuja ja karamelleja. Haiharan kartanon joulukuusi. (Kuva: Vapriikin kuva-arkisto, n. 1880–1909.)

Kaikesta tästä Maikki päätteli, että joulun aikaan talossa tapahtui kummallisia asioita. Jotenkin se salaperäinen liittyi Maikin mielestä lahjoihin, joista Anna ja Elli olivat jo pitkään ennen joulua puhuneet. He olivat arvailleet keskenään, millaisia lahjoja he mahtaisivat tänä jouluna saada, ja olivat yrittäneet varovasti kautta rantain vihjailla äidille, mitä Mandelinin tytöt olivat kertoneet toivovansa ja mitä ihanuuksia oli joulun alla pantu näytteille kirjakaupan ja korutavarakaupan ikkunoihin. Mutta Maikin mielestä jotakin joulussa tärveltyisi, jos mieltä kiihottavat salaisuudet paljastuisivat ennen aikojaan.

Hyvän joulun ja uuden vuoden toivotukset tuottivat iloa korttien saajille. Joulukorttiperinne levisi Suomeenkin muualta Euroopasta jo 1800-luvun loppupuolella. Tiettävästi vanhin säilynyt Suomessa lähetetty joulukortti on 1870-luvulta. – Nämä kortit on tämän kirjoittajan isä saanut pikkupoikana kummitädiltään ja sukulaisiltaan Ilomantsiin 1900-luvun alkukymmeninä.  (T. Hansteen kotiarkisto.)

Äiti ripusti yhdessä Alman kanssa salin kattoon merkillisen himmelin, jota hän oli tehnyt oljista ruokahuoneen pöydän ääressä monena iltana ennen joulua. Se pyörähteli ja keinui hiljaa aina, kun joku käveli sen alitse. Äiti sanoi, että se kuvasi taivasta ja että oljet olivat sitä varten, koska Jeesuskin nukkui tallissa olkien päällä.

Joulukuuseen pantiin roikkumaan karamelleja ja enkelin kuvia, rihmoihin liimattuja lippuja ja naruihin solmittuja punaisia omenoita. Kuusen oksille pantiin vielä kynttilätkin, joita Alma oli valanut yhdessä Helmin kanssa monena iltana yö myöhään jo kauan ennen joulua.

Jaakko Jessipäinen oli sanonut menevänsä pariksi viikoksi atimoihin sukulaisiinsa maalle. Ennen lähtöään hän oli kuitenkin ruokkinut navettapiikojen apuna kaikki kotieläimet erityisen hyvin joulun kunniaksi. Hän oli pistellyt tallin ja navetan hirrenrakoihin kuusenhavuja koristeeksi ja oli levitellyt lampaiden ja lehmien karsinoihin uudet, puhtaat pahnat, mutta sian lättiin hän ei pannut, koska se oli nyt tyhjä. Alma ihmetteli pitääkö nyt nuohota älyttömien elikoiden karsinatkin noin perin pohjin, kun talossa olisi muutakin tekemistä joulun kynnyksellä.
– Eivät elikot joulusta mitään ymmärrä, hän sanoi.
– A siivattain parteen jumala syntyi, ei pohattain huoneisiin, Jaakko Jessipäinen sanoi kuitenkin tiukasti ja luuti puhtaaksi lumesta ja roskista vielä tallin ja navetan edustankin, ja varsinkin kynnykset. Hän jätti yhden lyhdyn palamaan talliin, että Rastavu tulisi sinnekin, hän sanoi.

Pilttuut hän oli siistinyt erityisen tarkasti ja oli vannottanut Akselia pitämään hyvän huolen Ruskosta ja muista hevosista renkien apuna:
– Heboloille on annettava ruoka ajallaan. Ne on suittava kunnolla ja pilttuut on oltava siistit kuin kirkko, kun mie vedenpyhityspäivältä tulen tagasin.

Ennen jouluateriaa Jaakko Jessipäinen meni kyökkiin. Portailla hän kopisteli lumet huolellisesti saappaistaan ja harjasi ne vielä luudallakin erityisen puhtaiksi.
– A olisiko hyvällä Almalla antaa pientä leivänpalasta? Antaisin Ruskolle Spuassun syntymäjuhlan kunniaksi, hän kysyi nöyrästi. Ja ihme ja kumma – Alma antoi. Hän leikkasi jouluksi leivotusta suuresta ruislimpusta paksun siivun yli leivän, levittipä vielä runsaasti voitakin sen päälle ja toivotti siivatoille ja Jaakko Jessipäiselle hyvää joulua.
– Passibo ylen äijä, kiitti Jaakko Jessipäinen nöyrästi, kumarsi ja napsautti vielä saappaidensa kantapäätkin yhteen.
Siitä tiesi, että joulun rauha oli laskeutumassa taloon.

Aattoillan hämärryttyä niin, että ikkunoiden takana oli enää pelkkää pimeää, koko talo leimahti täyteen kirkasta valoa, kun sytytettiin kaikki lamput, kynttilät salin kattokruunuun ja ikkunalaudoille, ja kun isä sytytti vielä kuusenkin kynttilät. Jaakko Jessipäinen oli kantanut jo aamulla halkolaatikot täyteen kuivia koivupilkkeitä ja nyt jokaisessa uunissa räiskyi lämmin valkea. Alma kantoi ruokasalin pöytään kaikki kahverissa piilottelemansa herkut. Niitä saisi syödä yölläkin, jos vain jaksaisi, hän lupasi, mutta Maikki arveli, ettei hän millään jaksaisi edes maistaa kaikkea, niin paljon herkkuja oli tarjolla.

Osan ruoista äiti oli tosin jo ennen joulua käskenyt jakaa lahjana köyhille, joita tässäkin kaupungissa oli paljon. Maikki ei tiennyt, mitä köyhät oikein olivat ja mistä heitä tuli, mutta hän oli nähnyt heitä astuvan joulun alla portista pihaan ja nousevan rappusilta arkoina sisälle kyökkiin. Alma oli komentanut heitä siistimään lumet rikkinäisistä kengistään ja oli antanut heille sitten pyyheliinoihin käärityt, kauppiaan rouvan tekemät paketit. Kyttyräselkäinen, pelottava noita-akka juoppo Akulienakin sai paketin, ja pakettinsa sai kiltti Hötkä-Pekkakin, joka istui pitkään kyökin penkillä ja keinutteli itseään eikä olisi ymmärtänyt lähteä millään pois ellei Alma olisi käskenyt, ja monta muutakin noita jouluantimien anojia kävi, eikä ketään käännytetty pois kyökin portailta. Äiti sanoi, että köyhiä oli maailmassa paljon, sillä nälkävuosista oli kulunut vasta vähän aikaa.

Joulupöytä on katettu. Alma ja Helmi ovat kantaneet esiin kaikki herkkunsa, ja kohta äiti antaa luvan käydä pöytään.

Sinä jouluna kaikki kokoontuivat juhlavaatteissaan yhteiseen joulupöytään, äiti ja isä, Elli, Anna ja Maikki, Alma, Helmi, Jaakko Jessipäinen ja Akselikin, joka ei ollut voinut kaupan joulukiireiden vuoksi matkustaa kotiinsa kaukaiseen naapuripitäjään. Jouluateria kesti Maikin mielestä tuskastuttavan kauan. Oli syötävä uunipaistit, kinkut, piirakat, Alman kaupunginkuulut ja laajalti mainitut aladobit, lipeäkalat, monenlaiset muut joulukalat ja norjansillitkin. Kun Alma kantoi pöytään kukkuraisena höyryävän, kanelille tuoksuvan puurovadin, oli Maikin melkein mahdotonta pistää suuhunsa enää muruakaan.

Koko  talon väki, pikkupiika Helmi ja Alma-kyökkäri, Jaakko-pehtori ja puotipoika Akselikin olivat tervetulleita samaan pöytää perheen kanssa. 

Kun aikuiset olivat lopulta saaneet kyllikseen joulupöydän antimista, ja Alma kantoi kahvikuppeja ja torttuvateja saliin, kuultiin, miten pimeässä eteisessä jyskytettiin ovea ja möreä ääni toivotti ovenraosta hyvää joulua kauppiaan talon väelle. Miltei koko oven täytti paksuun, lumiseen turkkiin, karvaiseen lakkiin ja suuriin koirannahkarukkasiin puettu, kumarainen olento, jonka kädessä oli koukkupäinen keppi.

Ukko nosti sisään ison ja painavan korin. Se muistutti Alman pyykkikoria, mutta nyt se oli täynnä punaisella lakalla suljettuja paketteja, eikä mankeloitavia lakanoita, niin kuin tavallisesti. Kumaraisella ukolla oli pitkä, vaaleanharmaa parta ja nenällä kakkulat, joiden takaa vilkkuivat iloiset, mustat silmät aivan niin kuin Jaakko Jessipäisellä.

Äiti pyysi Elliä ja Annaa jakamaan lahjat, joihin oli kiinnitetty koukeroisella käsialalla kirjoitetut nimilaput. Lahjoja riitti jokaiselle, Helmille ja Almallekin, mutta varsinkin lapsille niitä oli monta. Kukaan ei huomannutkaan, miten lahjakorin tuoja katosi pimeään talvi-iltaan, sillä pakettien avaamisessa riitti jännitystä ja ylenpalttista iloa pitkäksi aikaa.

Jokainen sai lahjaksi jotakin hyödyllistä ja käytännöllistä. Alma sai äidiltä kirjan, johon oli painettu Sankeyn lauluja, nipun hiusneuloja – ne olivat Elliltä ja Annalta ja Maikilta – ja sukat ja hamekankaan. Helmikin sai sukat ja hamekankaan ja hienot käsityösakset – kultapäiset. Uudet sukat sai Akselikin ja housukankaan parasta englanninvillaa ja kirjoitusvälineet lasisine mustepulloineen – ne olivat isältä. 

Maikin suurimmasta paketista, rapisevan puotipaperin sisältä löytyi nukke, jolla oli oikea tukka ja ruskeat silmät. Ne menivät umpeen, kun sen pani nukkumaan. Sitä umpisilmäistä nukkea ihmettelivät kaikki. Ja kun isä sanoi, että nukkekin nukahtaa ja panee silmänsä kiinni heti ja nukkuu, kun Maikki sulkee omat silmänsä, niin Maikki halusi vielä epäluuloisena varmistaa asian, painoi sormensa vasten nuken avoimia silmiä ja sulki tiukasti omat silmänsä. Eivätkä nuken silmät menneetkään kiinni. Sitä sitten joukolla ihmeteltiin ja naurettiin. Mutta eniten Maikkia ihmetytti se, että nukella oli yllään samanlaisesta vihreästä sametista tehty mekko kuin hänen oma, uusi joulumekkonsa oli. Sitä äitikin ihmetteli, mutta arveli joulupukin muorin kyllä tienneen, millaisesta kankaasta Maikin mekko oli tehty.

Tämän näköinen oli Joensuun järjestyksessä toinen kirkko, väliaikaiseksi tarkoitettu sekin, kunnes kaupunkiin valmistui uusi, komea tiilikirkko vuonna 1903; tätä kirkkoa oli edeltänyt Louhelan tilan rakennuksesta muokattu, ensimmäinen väliaikainen kirkko.  Tämä uudempi kirkkorakennus  oli käytössä vuosien 1864 - 1903 välisen ajan. Se oli vaatimaton, hirsi- ja parrukonsvärkin varaan rakennettu lautaseinäinen pitkäkirkko, jonka lännen puoleisessa päässä oli torni. Seinien eristeenä käytettiin sahanpurua. Kirkko rakennettiin tarkoituksella loitommaksi Kirkkokadun eli silloisen Nikolainkadun määrittämästä keskilinjasta, johon oli jo asemakaavassa varattu paikka lopulliselle kirkolle. Iän myötä tästä "Wanhasta kirkosta"  tuli kylmä ja vetoinen ja sen katto vuoti. (Kuva: Museovirasto.)

Maikki ei päässyt jouluaamuna kirkkoon, vaan jäi nukkumaan lapsenhoitajamummon hoiviin. Toiset lähtivät kirkkoon aamulla hyvin aikaisin ja palasivat sitten kotiin iloisina, mutta kylmästä hytisten. Isän valtava sudennahkaturkki, jonka hän puki tavallisesti päälleen vain lähtiessään rekikyydillä pitkälle kauppamatkalle isojen järvien ylitse toisiin kaupunkeihin, oli valkoisena huurteesta ja lumesta. Alma, Helmi, äiti ja siskot hyökkäsivät heti sisälle päästyään hellassa hehkuvan hiilloksen äärelle lämmittelemään käsiään.
– Kyllä tähän kaupunkiin on saatava uusi ja kunnollinen kirkko, ettei ihmisten tarvitse istua turkit niskassa Jumalan huoneessa, sanoi isä ja ojenteli kylmästä punottavia käsiään hiillosta kohti. – Ei semmoinen kirkko ole mistään kotoisin, jonka seinänraoista puhaltaa viima ja koko hökötys huojuu kuin laiva aallokossa, kun kunnon tuulennujakka oikein pieksää seiniä, hän sanoi.

– Oliko joulu-ukkokin kirkossa, kysyi Maikki. – Ukolla oli illalla päällään ihan samanlainen turkki kuin isällä.
– Kas kummaa! Niinpäs taisi olla, sanoi isä. – Mutta ei ukkoa kyllä kirkossa näkynyt. Sillä taisi olla pitkä matka edessä, kun sen sillä tavalla piti lähteä yön selkään. Sen piti ennättää niin moneen taloon lahjoja viemään yhden illan aikana, hän vielä lisäsi.
– Mutta kynttilät loistivat kyllä kauniisti ja kaikki lauloivat hartaasti ja olihan siellä lopulta lämmintäkin, kun paikalla oli koko kaupungin väki, sanoi äiti.  - Ja ensi vuonnahan kirkkoon saadaan oikeat urutkin ja kunnollinen kattokruunu, iloitsi äiti, joka oli ollut mukana puuhaamassa arpajaisia ja keräyksiä kirkon kaunistamiseksi.