Syksystä kevääseen – Kun päivä paistaa

Kun tuli syksy ja talvi, Maikinkin kotitalossa sulkeuduttiin neljän seinän sisälle kodin lämpöön. Pikkupiika Helmi ja Alma-kyökkäri sytyttivät tulet uuneihin jo aamusta varhain, ja Jaakko Jessipäisellä riitti uunipuiden kantamista aamusta iltaan. Maikin lapsuudessa Joensuussakaan ei tunnettu vielä katuvaloja, ja kaupungissa vallitsi iltaisin ja öisin synkkä "Egyptin pimeys", niin kuin kaupunkilaiset sanoivat. Vain jokunen himmeä lyhty saattoi palaa kauppiastalojen nurkilla; sähkövalosta ei osattu vielä haaveillakaan. Ikkunoista tuikutti vain kynttilöiden ja öljylamppujen vähäinen valo.

Ulos ei tehnyt mieli ennen lumen ja kunnon pakkasten tuloa senkään vuoksi, että katuja peitti joensuulaisille hyvin tuttu kurainen loska, johon jalka saattoi upota polvia myöten. Senpä vuoksi Pakaristenkin kauppakartanon seinänvierustoilla juoksivat kapeat lankut, joita pitkin asiakkaat saattoivat sentään päästä kauppaan sisälle. Mutta sinnikkäästi pidettiin kuitenkin yllä seuraelämää. Käytiin yhdistysten kokouksissa ja iltamissa, vietettiin perhejuhlia  ja "pelattiin teatteriakin" kaupungin seurahuoneella. Ja kirjoiteltiin kirjeitä kaukaisemmille tuttaville. Maikin äiti Elise oli tavattoman vieraanvarainen emäntä ja tarmokas yhdistysihminen, vaikka pikku Maikki luulikin hänen vain istuvan päivät pitkät parsimassa ja neulomassa sukkia.

Maikin kummitäti Engla oli naimisissa kauppias Antti Uimosen kanssa, ja Uimoset ja Pakariset olivat hyviä perhetuttuja keskenään. Uimonen mainosti kauppansa tuotteita Karjalattaren sivuilla kuten niin monet muutkin joensuulaiskauppiaat. Vuoden 1874 joulukuun 12. päivän Karjalattaressa hän ilmoittaa tarjoavansa asiakkaille ostettavaksi monenlaisia kynttilöitä, ompelutarvikkeita, päällyskenkiä ja kalosseja ja leikkikalujakin. Kaikesta näkee, että kauppias osasi ottaa huomioon pimeän syksyn ja joensuulaisille tutut kolkot loskakelit ja jopa lähestyvän joulunkin lahjatarpeet.

Kun Pielisjoki jäätyi ja satama hiljeni laivojen lähdettyä kaukomaille, jokirannan makasiinitkin odottivat kevään tuloa ja laivojen tuomia uusia lasteja. Suuri huoli oli siitä, riittäisivätkö varastoissa suola ja jauhot talven yli puhumattakaan kahvista, jonka vähäisiä rippeitä jaettiin auliisti tuttujen kesken kevättä odotellessa. Joen jäällä voitiin käydä luistelemassa, ja jään yli päästiin joen toiselle puolelle vaikkapa ihan Neppelään asti eli kauppias Neppenströmin maille Nepenmäelle laskemaan mäkeä. (Kuva: Erkki M. Aarnio. Pohjois-Karjalan museo.)

Tuli talvi ja sen jälkeen taas kesä

Vuodenajat vaihtuivat ja vuodet kuluivat verkkaan hiljaisessa pikkukaupungissa. Maikki kasvoi ja oppi koko ajan uusia asioita. Hänestä tuli iloinen ja vallaton lapsi.

Kun hän oli kasvanut niin isoksi, että hänen nenänsä ulottui ikkunalautaan asti, hän nousi usein varpaisilleen ja katseli ulos pihalle. Hän näki, miten kotipihan tuuheat, tummanvihreät puut muuttuivat syksyllä keltaisiksi ja lopulta mustiksi karahkoiksi, kun myrsky repi niistä lehdet ja lennätteli niitä pitkin nurmikoita. Pihalinnut olivat kadonneet jo aikoja sitten, kai jonnekin etelän maille, oli äiti sanonut. Kun hän pääsi siskojen kanssa ulos leikkimään, oli hauskaa kahlata keltaisissa lehtikasoissa ja napsia pensaista suuhun punaisia, jäisiä taikinanmarjoja. Ne napsahtivat rikki hampaiden välissä ja tuntuivat makeilta suussa, mutta pihlajanmarjat hän sylkäisi heti pois, niin pahan makuisia ne hänestä olivat. 

Hän oppi senkin, että kun pihapuut muuttuivat kylminä pakkasöinä valkoisiksi kuurasta, kun ikkunaruutujen nurkkiin ilmestyi ihmeellisiä jääkukkasia, kun ikkunoiden takana ryöppysi jotakin valkoista niin, ettei hän nähnyt kunnolla ulos, ja kun se valkoinen peitti pihamaan ja kadun korkeilla kinoksilla, niin silloin oli tullut talvi.

     Talvi oli pitkä, kylmä ja pimeä aika, ja silloin kaikkien huoneiden uuneissa loimotti tuli jo aamusta alkaen. Kukaan ei käynyt missään, siltä ainakin tuntui, eikä mennyt ulos, ellei ollut ihan pakko. Vieraita kävi talvella aniharvoin. Maikista tuntui, että kaikki isot ihmiset vain istuivat päivät pääksytysten kirjoittamassa kirjeitä tai tekivät käsitöitä juuri silloin, kun hänen olisi tehnyt mielensä leikkiä heidän kanssaan.
     Lankakerät äidin korissa pienentyivät ja sukka- ja kinnaspinot kasvoivat. Helmikin istui kaikki vapaa-aikansa kyökissä ja kirjaili ohuella neulalla ja värikkäillä langoilla kangaspaloja, joista syntyi vähitellen pöytäliinoja ja pyyhkeitä ja pitsireunaisia tyynyliinoja.
     Alma sanoi, että Helmi laittaa itselleen myynejä. Silloin Helmi käänsi hänelle selkänsä ja sanoi loukkaantuneena, etteivät ne ole mitään maalaisten ”myynejä”, vaan ne ovat kapioita, ja että kauppiaan rouva on antanut hänelle niihin kankaat ja neuvonut mallit.

Maikin äiti Elise Pakarinen oli toimelias nainen ja tarmokas perheenäiti, joka hoiti yhdessä palvelusväen kanssa suuren perheensä taloutta, mutta osallistui samalla velvollisuudentuntoisesti kaupungissa virinneeseen yhdistystoimintaan ja varsinkin köyhien ja vaivaisten auttamiseen. Hän toimi Joensuun Suomalaisessa Seurassa, hyväntekeväisyyttä harjoittavassa Rouvasväenyhdistyksessä ja ajoi naisasiaakin Heteyhdistyksen jäsenenä. Kotioloissa hän Maikki-tyttären muistin mukaan lauleli ehtimiseen kauniilla sopraanoäänellään, soitti kannelta ja järjesti kodissa suuriakin kestejä isolle vierasjoukolle. Mutta varsinkin varsin tiheään toistuvien katovuosien liikkeelle panemat nälkäpakolaiset, joita kaupunkiin tulvi suurin joukoin, saivat Elise-rouvan sydämen lämpenemään. Hän toimi valittuna jäsenenä Antti-miehensä kanssa hätäaputoimikunnissa, jotka järjestivät ruoka-apua, työtä, majoitusta ja koulutustakin nälkää näkeville aikuisille ja lapsille ja oli mukana monissa arpajaistoimikunnissa. Pakaristen kotikin oli aina avoinna apua tarvitseville. (Kuva: Charles Riis & Co. 1882–1887. Pohjois-Karjalan museo.)

Karjalattaressa 8.5.1886 kerrotaan, miten Joensuun Suomalaisen Seuran vuosijuhlaa on vietetty kaupungin kestikievarissa. Ohjelmassa on ollut Aleksis Kiven Kihlaus, pianonsoittoa, lauluesityksiä ja esitelmäkin. Johtokunnan jäseniksi on valittu mm. rouva Elise Pakarinen ja hänen tyttärensä Elli sekä kauppias Antti Pakarinen. Pakarisen perheenjäsenet toimivat monissa kaupungin luottamustehtävissä. 

"Annankatu kylmänä talviaamuna" – Tämän helsinkiläistä Annankatua esittävän kuvan kaltaisia katunäkymiä oli varmasti myös Joensuun puutalokaupungissa 1800-luvun lopulla. Hevoset vetivät heinä- ja halkokuormia pihoihin ja piiat ja renkipojat hakivat vesikelkoilla jokirannan avannoista vettä taloihin isoilla puusaaveilla. Pakkasaamuina savu nousi jo varhain talojen piipuista pystysuorina patsaina kohti taivasta. Pihoihin kohosi suuria halkopinoja, ja talveen kuuluikin jatkuva aisakellojen kilkatus, reen jalasten narina ja hevosia ja hevospelejä käsittelevien miesten reipas huutelu. Kaupunkipihat muistuttivat suurten maalaistalojen pihapiirejä, kun karjaa oli hoidettava kaupungissakin kesät talvet. Ja kun loppusyksyn teurastuksen aika tuli, sekin verinen työ hoidettiin kotipihan nurkissa. Niinä päivinä lapset saatettiin viedä kyläilemään ja leikkimään  jonkin tutun perheen lasten luo pois oman pihan tuntumasta. Pientä neuvotonta ihmettelyä sitten riitti, kun kesän mittaan lihotettua ja syksyn mittaan isoksi pullistunutta pikkuista leikkitoveripossua ei enää löytynytkään mistään. (Kuva: Magnus von Wright, 1868. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo.)

Pihalle ilmestyi rekikuormittain korkeita halkopinoja. Maikki näki ikkunasta, miten hevosten turvat ja selät höyrysivät kylmässä ulkoilmassa, kun rengit riisuivat niitä Jaakko Jessipäisen kanssa valjaista ja levittivät loimet niiden päälle, ettei niitä palelisi raskaan työpäivän jälkeen. Talvipäiviin tuntui kuuluvan jatkuva reen jalasten kitinä, aisakellojen ja tiukujen kalkatus ja miesten huudot, kun he touhusivat pihamailla halkokuormien ja rekipelien kimpussa. Ja ikkunoiden ohitse pitkin kotikatua kulki jatkuvasti järven toiselta puolelta Mattisenlahdesta ja Liperistä ajavia isäntiä hevoskuormineen, kun he tulivat kaupunkiin kauppa-asioilleen. 

     Mattisenlahden isäntien tekemiä kauniita rekiä ja kärryjä mainittiin maan parhaiksi, niitä myytiin ihan Pietariin asti. Niissä sanottiin olevan oikein rautalinjaalitkin, sen pikku Maikkikin tiesi vaikka hän ei tiennytkään mitä ne linjaalit oikein olivat, mutta kärryjä oli mukavaa katsella ikkunasta isän ja siskojen kanssa.

Pikku Maikkiakin työnneltiin ulkona kenties tämän tapaisessa kelkassa lämpimiin lammasnahkoihin käärittynä. (Kuva: Victor Barsokevitsch, 1918. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.)

Toisinaan Maikkikin puettiin lämpimään turkkiin, karvalakkiin ja huopatallukkaisiin, pantiin istumaan kippurajalaksiseen kelkkaan ja käärittiin valkoisiin lammasnahkapeitteisiin. Hän pääsi Helmin ja Ellin ja Annan kanssa laskemaan liukua joen toisella puolella olevalle korkealle mäelle.
     Mutta ensin piti kulkea jäätietä joen ylitse. Tuntui kummalliselta ja pelottavalta ajatella, että jossakin siellä jään alla näkymättömissä pyörteili musta ja synkkä vesi loppumatonta kulkuaan.
     – Pitää olla tarkkana, ettei astuta railoon tai vesimiesten avantoon, sanoi Helmi tietävällä ison ihmisen äänellä, mutta hänen äänensä värisi vähän.
     – Jäähän voi revetä railo, kun on kovat pakkaset, ja siihen voi upota hevoset ja reet ja ihmiset ja kaikki. Niitä on uponnut vaikka kuinka paljon tuonne isolle järvelle, eikä sieltä ole pelastunut yksikään sielu, eivät edes lapset. Sinne ne ovat hukkuneet ja sinne jäätyneet, raukat, Helmi jatkoi. – Sitten keväällä niiden ruumiita on naarattu järvestä kiekuvien kukkojen kanssa, mutta yhtään ei ole ikinä saatu ylös.
     Helmi oli kuullut, että kun mentiin etsimään hukkunutta, piti ottaa mukaan kukko. Se pantiin istumaan veneen laidalla ja se kiekui heti, kun oltiin sillä kohdalla, mihin hukkunut oli uponnut. Niin viisas eläin oli kukko.
     – Löytäisiköhän meidän kukko meidät, jos nyt repeäisi railo ja me putoaisimme sinne ja hukkuisimme, kysyi Elli peloissaan.
     Mutta Helmi ei viitsinyt vastata, kun kyseltiin niin lapsellisia. Hän nautti selvästi herättämästään kauhusta. Pikkuista Maikkiakin karmaisi pelko, vaikka tämä ei vielä ymmärtänytkään mistään paljon mitään, tiesi Helmi.
     – Ei Helmi saa pelotella meitä, sanoivat Anna ja Elli ja koettivat olla rohkeita jäätien kulkijoita.
Silti heitä kaikkia hirvitti kulkea jäällä, Helmiäkin.
     Mutta onnellisesti he pääsivät joen yli kelkkamäkeen, missä oli jo monta muutakin lasta laskemassa luikua.

Maikki oppi senkin, että talvi vaihtui lopulta aina kevääksi. Lumi hävisi kaduilta ja pihamailta. Kun aurinko paistoi lämpimästi ja sulatti kinoksia katoilta, Alma seisoi äkäisenä rappusilla, ravisteli vesipisaroita olkapäiltään ja sanoi:
– Nyt ne sitten taas räystäät tippuvat, niin että syntisparalta selkä ja hartiat kastuvat.
     Maikki pelästyi, että räystäät tipahtaisivat ja murskaisivat hänet alleen, ja hän katsoi peloissaan ylös räystäisiin, joko ne hyvinkin näyttäisivät tippuvan, mutta Anni ja Elli huusivat iloisina, että Alma puhuu taas puuta heinää.
     Eiväthän ne räystäät mihinkään tipu, vaan se on vesi, joka tippuu, ja se tarkoittaa, että jääpuikot sulavat ja että kesä on tulossa!
     Sitten he hajoittelivat puotipoika Akselin kanssa lapioilla hevosten lannasta likaisia lumikinoksia kuralätäköihin, että kesä tulisi nopeammin ja kastelivat siinä touhussa kenkänsä ja sukkansa, mistä Alma oli heille vihainen. Mutta ei se haitannut yhtään, sillä olihan kevät.

Vähitellen kaikki pihan ja rantapuiston puut tulivat täyteen vaaleanvihreitä hiirenkorvia, ja nurmikoille alkoi nousta hentoa ruohoa. Pihapuihin ilmestyi taas pieniä, siivekkäitä laulajia. Mutta ne eivät olleet Maikin mielestä yhtä kauniita kuin se keltainen, joka lauloi hänelle talvellakin häkissä salin palmujen alla. – Kaikesta tästä Maikki oppi tietämään, että kesä oli tullut.

Kun päivä paistaa

Maikki Pakarisen äänitteinä säilyneistä lauluista yksi on Oskar Merikannon (1868–1924) Hilja Haahden (1874–1966) runon sanoihin säveltämä "Kun päivä paistaa". Sen voi kuunnella tästä (Yle Areena). 

Kun päivä paistaa

Päivyt, paistaos hellien
Pohjan kylmälle hangellen!
Kukat vielä on uinumassa,
aalto jäisessä vankilassa;
vaan sun lämpöinen sätehes'
mulle kertovi terveises':
kohta poissa on nietos, jää,
kohta koittavi kevätsää.

Päivyt, paistaos hellien,
paista Suomeni korpehen!
Miss' on puute ja murhe musta,
sinne saattaos lohdutusta!
Kerro lämpimin sätehin:
päätyy huolien talvikin,
toivo, Luojahan luota vaan,
kevät koittavi aikanaan!

- Hilja Haahti