Laivat lähtevät ja Maikki miettii kuolemaa

Kesäkuukaudet kuluivat pikku Maikinkin kodissa perinteisin tavoin. Lapset viettivät iloisia kesäviikkoja isovanhempien luona Mulon Rantalassa eli Ahlbackassa Hirvosten suvun mailla. Jaakko Jessipäisellä oli puolestaan aina tapana viipyä jokunen viikko sukuloimassa Säämäjärvellä Jessoilan kylässä, jossa hänen veljensä oli tiakkana. Siellä vietettiin Pyhän Paraskevan praasniekat ja Jaakko soitteli säässynän kelloja, kantoi pruasniekassa "pyhittäjä Paraskievan" kuvaa ristisaatossa ja tuli sieltä aina takaisin työhönsä entistä ryhdikkäämpänä miehenä Säämäjärven iltaruskot, luatanan tuoksu ja säässynän kellojen iloiset kilinät mielessään. Mutta Alma ihmetteli, että mikä se semmoinen "velli" on, joka on joku tiakka, josta Jaakko puhuu. Onko se joku omituinen puuro, mutta kauppias neuvoi, että veli on Jaakon kielellä velli ja tiakka on jokin lukkari tai kirkkovahti tai sen tapainen. Vietti Almakin toki pientä kesälomaa sukulaisissaan Rantasalmella, mutta tuli sieltä usein mielellään pois, kun siellä oli ollut "niin kylömä ilema",  kuten hän sanoi. Vaan kauppias pysyi kaupungissa ja kaupassaan koko kesän, kun oli aina niin paljon hoidettavia asioita. Oli hoidettava konkurssipesiä ja ravihevosasioita ja muuta. Tällä tavoin kesät kuluivat kauppiaan talossa, mutta kun syksyllä tultiin kaupunkiin ja Alma oli tehnyt talon kesäistä rauhaa ja hermoja raastavan syyssiivouksensa, niin oli tapana kokoontua koko talon väen voimin yhteisille suursiivouskahveille muistelemaan kesän tapahtumia. Kummitäti Englakin pistäytyi kertomaan kaupungin kuulumisia; oliko ketä kesällä kuollut ja haudattu, oliko lapsia kastettu ja oliko laivoja taas uponnut maailman merillä. – Tässä kuvassa perheen tyttäret ovat jo tulleet neitoikään, mutta pikkupojat eivät ole vielä kouluiässä. Alma kyökkäri ja pikkupiika Helmi ovat kantaneet pötyä pöytään runsain määrin, ja makoisa kahvikupponen laukaisee kielenkannat. – Tämän blogipostauksen tarinapalasessa palataan kuitenkin vielä pikku Maikin varhaisiin lapsuusvuosiin.

Lähtevien ja tulevienkin laivojen kaupunki

Vaikka Joensuun kaupunki oli perustettu vähäisen kyläpahasen sijoille kauas valtakunnan keskuspaikoista, sen sijainti oivallisten vesireittien tuntumassa suosi nuoren kaupungin talouselämää alusta lähtien. Markkinapaikkana se oli itäisessä Suomessa vanhastaan tuttu ja keskeinen. Ja 1800-luvulla virinnyt vilkas talouselämä veti yritteliäitä kauppiaita ja ammattilaisia Joensuuhun menestymisen toivein. Eivätkä toiveet osoittautuneetkaan vuosien mittaan turhiksi. Useat Joensuun suurliikemiehistä kuten Parviaisen veljekset ja Antti Juhana Mustonen olivat alkuaan kouluja käymättömiä maakauppiaita ja talonpoikaista juurta, eräät lähes kirjoitustaidottomia ja kirjanpidosta mitään tietämättömiä. Mutta uuttera työ neuvoi tekijöitään, ja liike-elämä menestyi teollisuusmurroksen ja talouselämän myötätuulissa niin, että jopa kolme heistä sai aikanaan kauppaneuvoksen arvon ja muutama heistä rakennutti kaupunkiin perheilleen komeat patriisitalotkin rannikkokaupunkien laivanvarustaja-ammattiveljien tyyliin. Joensuulaiset laivanvarustajat antoivat usein aluksilleen omien lastensa, erityisesti poikien nimiä. Niinpä Mustosen 1860- ja 70-luvuilla rakennetut kuunarit olivat Allan, Sannfrid, Uno ja Allan II.

Jo vanhastaan Pielisjoen suulle oli syntynyt vireää sahateollisuutta, mutta varsinaista potkua kaupalliselle toiminnalle antoivat Saimaan kanavan rakentaminen ja avaaminen vuonna 1856 ja Suomen senaatin keisarillisella julistuksella Joensuulle antamat tapulikaupungin oikeudet vuonna 1860. Nyt Joensuu sai harjoittaa kaupankäyntiä suoraan ulkomaiden kanssa ilman välikäsiä. Tie maailmanmarkkinoille aukeni joensuulaiskauppiaille, ja se tie oli tietenkin vesi- eli meritie; Joensuu saattoi nyt karahteerata itseään muodollisesti miltei merikaupungiksi rannikkokaupunkien tapaan, vaikka osa vesiteistä kulkikin kaukaa sisämaan kotisatamasta Suur-Saimaan vesien kautta rannikon satamiin ja sieltä maailmanmerille.

Eipä siis ollut ihme, että monet Joensuun suurkauppiaista ja usea pienempikin kauppias lyöttäytyivät yhteen "yhteyksiksi"eli yhtiöiksi, jotka rakennuttivat ja varustivat joko kauppiaiden omia tai yhteisiä aluksia nimenomaan meriliikennettä silmällä pitäen. Joensuuhun syntyikin vuosikymmenten mittaan suuri laivasto purjealuksia ja höyrylaivoja sekä lotjia. Joensuuhun syntyi myös omaa laivanrakennusteollisuutta kolmen telakan voimin. Kauppias Petter Parviainen ja eräät muut kauppiaat perustivat telakan Koivuniemeen, jossa rakennettiin mm. oheisessa lehtileikkeessä mainittu parkkilaiva Toivo vuonna 1856. Myös Penttilässä ja Kukkosensaaressa oli telakat, joissa rakennettiin varsinkin lotjia. Myös Puhoksen ja Varkauden telakat rakensivat aluksia joensuulaisvarustajille.

Helsingin sanomissa 16.12.1938 ollut laaja artikkeli kuvineen kertoo joensuulaisista valtamerialuksista, laivanvarustajista ja heidän vaiheistaan. Parkkilaiva Toivon ja kuunari Merkuriuksen kuvat ovat niistä harvinaisia dokumentteja, ja tarinankertojan oikeudella olen Pikkukaupungin Maikki -kertomuksessani nimennyt tarinassa mainitun laivan "Toivoksi", vaikka kertomukseni laiva ei tarkoitakaan juuri tätä parkkialus Toivoa. 

Koivuniemen telakalla vuonna 1856 rakennetun  parkkilaiva Toivon omistivat yhteisesti kauppiaat Petter Parviainen ja Antti Juhana Mustonen. Toivo valmistui siis samana vuonna kuin Saimaan kanava avattiin. Se lieneekin purjehtinut ensimmäisenä laivana uuden kanavan kautta suoraan merelle. Toivo-laivan vaiheista ja kohtalosta tiedetään kuitenkin vähän.

Parkkilaiva, vakaa ja luotettava merten rahtialus

Parkkilaivaa on usein pidetty yhtenä kauppamerenkulun luotettavimmista työjuhdista, jonka vasta dieselmoottorialukset lopullisesti syrjäyttivät. Valtameripurjehtijana parkkitakiloitu laiva oli tehokas, nopea ja vakaa ohjattava ja jopa täystakiloitua fregattiakin parempi. Ja lastia siihen mahtui paljon. Joensuulainen Toivo-alus oli siis oiva merenkyntäjä, jonka on tiedetty käyneen Hullissa ja jopa Konstantinopolissa ja Mustallamerellä Galazissa (nyk. Galati) asti. Harvinaisesta Toivoa esittävästä kuvasta voi tutkia sen takilointia. 

Toivo oli siis kolmimastoparkki; nelimastoparkkia, jossa oli fokkamasto, isomasto, kryssimasto ja mesaanimasto,  on pidetty kaikkein tehokkaimpana parkkilaivatyyppinä. Toivon takakannella olevassa mesaanimastossa on ns. kahveli- ja toppipurjeet sekä ainakin yksi haruspurje keulan puolella. Kahdessa keulanpuolen mastossa eli isomastossa ja fokkamastossa on viisi raakapurjetta ja isomastossa näyttäisi olevan useita haruspurjeita. Keulapurjeita on ilmeisesti kolme. – Pikkukaupungin Maikki -tarinassani pikkupiika Helmin ystävä Ville aloittelee jungmannin uraansa juuri tällaisella parkkilaiva Toivon tyyppisellä aluksella.

Suomalaisista parkkilaivoista on säilynyt runsaasti ns. kapteenintauluja ja puolimalleja, joita on esillä varsinkin rannikkokaupunkien museoissa. Kapteenintaulut ovat hienoja dokumentteja oman aikansa merenkulusta, sillä tauluissa on kuvattu alus yleensä tarkasti sivulta nähtynä ja sen nimi, kapteenin nimi ja takilointi on yleensä kerrottu taulun tekstissä. Tämä kolmimastoparkki Charlotta muistuttaa paljon Toivo-alusta, vaikka siinä onkin raakapurjeita vähemmän, eikä haruspurjeita näytä ainakaan kuvassa olevan. Keulapurjeita on kuitenkin kolme kuten Toivossa ja mesaanimaston takilointi on myös samanlainen. Parkkilaiva Charlotta on rakennettu vuonna 1840 Sidebyssä eli Siipyyssä Pohjanmaalla, ja se haaksirikkoutui 1864. (Kuva: Uudenkaupungin museo. Akvarelli.)

Karjalattaren sivuilla on runsaasti tämän tapaisia ilmoituksia, jotka kertovat joensuulaiskauppiaiden laivoillaan tuomista suuren maailman tuotteista. Korutavaroita tärkeämpiä tuontitavaroita olivat kuitenkin vilja ja suola.

1870-luvun Karjalattarissa oli usein ilmoituksia laivojen kulusta Joensuusta Viipuriin ja Pietariin. Tämän ilmoituksen piirroskuvan laivassa on parkkilaivan takila purjeineen ja höyrylaivan savutorvi. Joensuun laivastoon on kuulunut kaksikin Joensuu-nimistä alusta, Petter Parviaisen ym. 1854 rakennuttama parkkialus Joensuu ja S. Parviaisen, R. Ryynäsen ja M. Smirnoffin Turussa 1865 rakennuttama Joensuu-niminen matkustaja- ja rahtihöyrylaiva, joka oli entisiä joensuulaisaluksia suurempi ja kuljetti Joensuuhun varsinkin jauhoa ja suolaa Pietarista. Vanhemmasta Joensuu-laivasta piti alun perin tulla höyrylaiva, mutta turkulainen Erikson & Cowien konepaja ei kuitenkaan pystynyt toimittamaan tarvittavaa koneistoa Krimin sodan, Itämerellä käydyn ns. Oolannin sodan uhkan alla. Niinpä Joensuusta rakennettiin Pielisjoen suun Koivuniemen telakalla purjealus.
Joensuun laivaliikenne oli olennainen osa kaupunkilaisten elämää. Se määritti vuoden kalendaarista kiertoa jäiden lähdön ja vesistöjen jäätymisen mukaan, ja moni kaupunkilainen pitikin tunnollisesti kirjaa Pielisjoen ja Pyhäselän jäätymisestä ja jäiden lähdöstä. Ja laivastokin oli suuri. Vuoden 1880 tienoilla Joensuussa oli jo 70 rekisteröityä purjealusta ja pian lukumäärä ylittyi tuostakin. Joensuu oli tuolloin  kolmanneksi suurin Suomen laivanvarustajakaupungeista.
Mutta pienempiäkin aluksia tarvittiin varsinkin paikallisen teollisuuden tarpeisiin. A. J. Mustonen rakennutti itselleen 1867 ketterän Kiiski-nimisen höyryhinaajan, joka seilasi kaupungin ja Utran teollisuusyhdyskunnan väliä. Pienen Kiisken hevosvoimia ihmeteltiin kaupungissa, se kun pystyi kulkemaan Pielisjokea vastavirtaan ja alitti näppärästi joen ylittävät sillatkin laskemalla savutorvensa alas. Ja Kiisken tulo keväällä Utrasta kaupungin rantaan oli aina merkkitapaus, sillä se tarkoitti, että Pielisjoesta olivat lähteneet jäät. 

Tämän blogin pitäjän perhepiirissä on säilynyt ikivanha ja ajan patinoima kuparipoletti, jonka teksti "Ångboten Kiiski" viittaa mahdollisesti juuri tuohon Mustosen Kiiski-hinuriin. Poleteilla lienee ollut jokin laivaliikenteeseen liittyvä käyttötarkoitus. 

Laivat lähtevät ja Maikki miettii kuolemaa

Maikki oli oppinut, että kesän jälkeen tuli aina taas uusi syksy. Purjelaivat ja höyrykuunarit lähtivät satamasta täydessä lastissa kohti avaria selkävesiä ja kaukaisia meren ulapoita. Puotipoika Akseli tiesi, että ne vievät mukanaan ulkomaille lankkua ja lautaa ja voita, ja niillä oli kiire matkaan, että ne ehtisivät maailman merille ennen kuin järvet jäätyisivät.

Niinä päivinä, kun laivat lähtivät, kaikki kaupunkilaiset kiirehtivät satamaan, sillä kuluisi kauan aikaa ennen kuin ne tulisivat takaisin kotikaupunkiin. Vasta seuraavien kevättuulien mukana laivat palaisivat ruumat täynnä kauan odotettua kaukomaiden tuoksuvaa lastia, mausteita, kahvia ja teetä, suolaa, rusinoita ja viikunoita, hienoja astioita, koreita nappeja ja kankaita, joita kaupungin rouvat halusivat ostaa Maikin isänkin kaupasta, ja paperosseja ja viini- ja konjakkipullojakin, joita tarvittiin suuriin juhliin.

Maikkikin sai olla isän ja äidin ja siskojen kanssa laiturilla vilkuttamassa, kun laivat lähtivät hakemaan kaikkea tätä ihanuutta ulkomaiden satamista.
     Helmiä itketti, kun köydet irrotettiin ja nostosillat vedettiin laivan partaan yli. Hän seisoi laiturin reunalla varpaisillaan ja huiskutti nenäliinallaan siihen asti, kunnes laivat katosivat jokipolvesta metsäisen niemen taakse.
     Helmi jäi seisomaan laiturin reunalle vielä silloinkin, kun muut jo lähtivät kotiin.
Keittiön ikkunalla Helmin sängyn vieressä istui yksinäinen, valkoinen posliinikoira kuono kiinni ikkunalasissa ja katseli murheissaan ulos. Helmi sanoi, että siinä se nyt saisi olla koko syksyn ja talven odottamassa.
     Hän kertoi Maikille, että sen nimi oli Ville, ja samanniminen oli sekin poika, joka oli tuonut sen hänelle edellisenä keväänä Englannista. Kun Ville ensi keväänä toisi Helmille toisen koiran, niin sitten sillä olisi pari. Mutta kevääseen oli hirmuisen pitkä aika, ja se Helmiä niin kovasti itketti. 

Ns. Staffordshiren koirat olivat merimiesten suosittuja tuliaisia kotiväelle, kun palattiin pitkiltä merimatkoilta kotisatamaan. Tällaiset keramiikkakoirat olivat erityisen suosittuja Englannissa ja muoti levisi merimiesten mukana Suomeenkin. Usein oli tapana panna koirat istumaan ikkunalaudalle, ja jos ne katselivat ulos tiedettiin, että perheen merimies oli vielä merillä. Kun hän tuli kotiin, koirat käännettiin katselemaan sisään päin. – Tämä kuva esittää Turun Luostarinmäen merimiehen talon yhtä huonetta. (Kuvaaja: Auvo Hirsjärvi 1976. Museovirasto.)

Staffordshiren keramiikkateollisuusalueella Englannissa luotujen koirien rotumallina on pidetty kuningatar Victorian lempikoirarotua. (Kuva: Turun museokeskus.)

– Ja entäs jos sattuu tulemaan hirmumyrsky! Ja kun siellä on ne hirmuiset hepoasteet… ja se... Sark..., se Sargassosmeri ja kaikki... ja entäs jos sattuisi haaksirikko ja laiva uppoaisi meren aaltoihin niin kuin se Merkuriuskin upposi muutama vuosi sitten Atlantin valtamereen! Ja kaikki merimiehet hukkuisivat... ja sinne hukkuisi Villekin, enkä minä näkisi Villeä ikinä enää, Helmi nyyhkytti.
     Helmi itki entistä kauheammin, ja Maikkiakin itketti. Hän puristi Helmiä tiukasti kaulasta ja he molemmat itkivät niin lohduttomasti, että äiti oikein säikähti, kun hän tuli etsimään Maikkia kyökistä.
– Ville hukkuu! Ville hukkuu! nyyhkytti Maikki ja oli poissa tolaltaan.
– Ei Ville huku, Ville osaa varmasti uida hyvin, äiti vakuutti. – Ja kuka se semmoinen Ville oikein on? hän kysyi ja katsoi kummastuneena Helmiä, joka kuivaili silmiään ja niiskutti sänkynsä reunalla.
     Mutta äiti oli viisas eikä kiusannut Helmiä enempää. Hän antoi Maikille ruokakahverista maitoa ja leipää, vei kamariin ja peitteli sänkyyn. Sitten hän vielä lauloi Maikille, ja ennen kuin laulu oli lopussa, Maikin silmät olivat jo painuneet kiinni.

Höyrylaivat Joensuu ja Impi ovat ryissä ankkuripaikoillaan. (Kuva: Jean Schmidt, 1883–1885. Pohjois-Karjalan museo.)

Jokirantaan kaavoitetut esplanadit olivat vielä vuosien ajan varsin villissä tilassa. Niitä käytettiin lähinnä heinätysmaina, ja vaikka porvarit velvoitettiinkin istuttamaan rantapuiston kaunistukseksi lehtipuita,  kaupungin järjestysmiehen harmiksi porvarien oma karja pisteli ne poskeensa jo niiden taimella ollessa.  Jokirannan käyttöä kuormitti sekin, että satama oli syntynyt joen länsirantaan kaupungin keskeisimmälle kohdalle eikä esimerkiksi kauemmas jokisuulle. Matkustaja- ja tavaraliikenteen kannalta ratkaisu oli hyvä, mutta harmia aiheuttivat rantaa rumentavat höyrylaivojen tarvitsemat valtavat halkovarastot. Rantapuistosta piti kuitenkin saada kaupunkilaisia virkistävä, kaunis puistoalue, ja 1870-luvun lopulla aloitettiinkin puistoa kunnostaa kaupungin myöntämin viinavoittovaroin muodikkaaksi, romanttiseksi "huvikävelimöksi" kaartelevine käytävineen, puu- ja pensasistutuksineen ja vesikioskeineen. Vilkas satamatoiminta edellytti myös laivalaiturien rakentamista. Vuonna 1872 Kalastajakadun päähän rakennettu halkolaituri sai kaupunkilaisten suussa nimen "Immen ryki", sillä lähivesillä liikennöivä Impi-laiva kiinnittyi siihen laituriin. Neljän vuoden päästä Suvanto- ja Malmikatujen päissä olleet laiturit yhdistettiin pitkällä rantalaiturilla ja sen ja rannan väliin jätettiin vesialue venevalkamaksi. Tämä pitkä laituri tunnettiin nimellä "suuri ryki". Myös Koskikadun päähän rakennettu laituri tunnettiin siihen ankkuroivan laivan mukaan "Valppaan rykinä". Ryit olivat kaupunkilaisille tärkeitä kohtaamispaikkoja, kun mentiin laivalla tulevia vieraita vastaan tai lähdettiin itse kimpsuin kampsuin varustettuina laivamatkalle. Ennen rautatien tuloa viesitie oli kaikkein tärkein reitti ulkomaailmaan. (Kuva: Schlüterin Kirjakauppa Yhtiö, kustantaja. Museovirasto.) 

Sen päivän jälkeen Maikki kävi monta kertaa Helmin kanssa laivarannassa päiväkävelyllä. Helmi peitteli hänet istumaan pieniin rattaisiin, joissa oli isot pyörät ja valkoinen, rottingista punottu istuin. Siinä oli pitsikoristeinen kuomukin, jonka Helmi nosti ylös, jos aurinko paistoi liian kuumasti. He kävelivät laiturilla ja katsoivat, miten isoihin, mustiksi tervattuihin lotjiin heiteltiin halkoja ja toisilla lotjilla tuotiin rantaan hiekkaa ja kiviä.
– Niitä tuodaan kaupungin rakennustyömaita varten, tiesi Helmi.
– Nuo lotjat eivät ole oikeasti laivoja ollenkaan, kun niissä ei ole kunnon mastoja eikä kunnollisia purjeitakaan eikä hyttiä eikä mitään. Eikä lotjilla ole edes kunnollisia nimiä niin kuin oikeilla laivoilla on. Ne ovat lotjia vaan. Villen laivan nimi on Toivo ja se on oikea valtamerilaiva, jossa on monta mastoa. Siinä on kapteeni ja perämies ja kaikki, ja Ville on jungmanni, mutta kohta hän on jo merimies, sanoi Helmi.

He kävelivät edestakaisin laiturilla ja katsoivat, miten joki virtasi levollisena ja mahtavana heidän silmiensä ohitse jonnekin, minne Toivo oli kadonnut ja vienyt Villen mennessään.
     Laiturin lankkujen raoista näkyi, miten musta vesi vilisi ja pyörteili heidän allaan, ja Maikin silmiin sinkoili joelta pieniä, kirkkaita salamoita, kun aurinko paistoi aaltoihin.
     Eikä Maikki enää saanut selvää, kulkiko vesi vai oliko se laituri, joka kiisi hirmuista vauhtia kohti Atlantin valtamerta. Hän parahti kauhistuneeseen itkuun, niin että Helmin oli pakko lähteä viemään häntä takaisin kotiin.

Mutta pian tulivat jälleen syystalven kylmät ja pimeät päivät ja pitkä illat, ja kun oikea talvi oli tullut, satoi ensimmäiset lumet ja järvi meni jäähän.
     Lopulta jokikin jäätyi. Se makasi niin kuin vainaja lumipeitteiden alla eikä satamassa liikkunut enää ketään. Laituriakin peitti paksu hanki.
     Helmi huokaili ehtimiseen yksinään kyökin ikkunan luona niin kuin olisi surrut kuollutta ja katsoi, miten tuuli kasasi lunta pihamaille ja ikkunaruutujen eteen. Maikki oli usein hänen luonaan, sillä hän olisi halunnut leikkiä Ville-koiralla. Mutta Helmi ei antanut, ettei se vain menisi rikki.
– Maikki saa kyllä ihan varmasti oman koiran, semmoisen elävän ja oikean, sitten isompana, kun vain pyytää isältään, Helmi sanoi. – Maikki saa isältään ihan kaiken mitä vain ikinä tahtoo. Sellainen hyvä mies se kauppias aina on, mutta minulla ei ole isää ollenkaan, sanoi Helmi ja nyyhkäisi murheissaan entistä syvempään, niin että hänen litteä rintansa painui ihan kuopalle.

Mutta Alma ei pitänyt Helmin koirasta. Hänestä sellaiset koristeet olivat maallista turhuutta kaikki. Ne keräsivät vain pölyä huoneisiin. Hän sen tiesi, joka pyyhki ehtimiseen tomua salin etaseerien posliiniesineistä.

– Ja minkä tähden sen pitää aina olla tuolla tavalla selkä huoneeseen päin? hän kysyi äkäisesti. – Ei pidä kiintyä liiaksi maallisiin, hän sanoi.
     Sitten hän jatkoi tiskaamista ja alkoi laulaa jotakin surullista laulua kimeästi kiekaisemalla.
     Alman laulu oli toisenlaista kuin äidin. Siinä oli niin ikävä nuotti ja pelottavat sanat, että Maikki meni pois kyökistä, ensin pieneen tyttöjen kamariin, sitten saliin ja sieltä isän kamariin. Hän halusi isän luo. 

– Helmilläpä ei ole isää ollenkaan, hän sanoi ja kiipesi isän polvelle istumaan.
Isä katsoi ihmeissään pientä tyttöään, joka oli selvästikin joutunut suuren elämänkysymyksen äärelle. Hetken mietittyään hän kertoi:
– Helmin isä on kuollut jo kauan sitten. Helmi oli silloin pieni lapsi, vasta muutaman kesänsä kävellyt, kun hänen isänsä kuoli. Silloin oli nälkävuodet ja paljon ihmisiä tuli maalta kaupunkiin kyselemään ruokaa. Helmin isäkin tuli, mutta Helmin äiti oli kuollut jo sitä ennen. Helmin isä kuoli sitten kuulemma sinne ratatyömaalle, kun rakennettiin uutta rautatietä ja monia muitakin ratatyömiehiä kuoli ja haudattiin sinne ratavarteen. Sitten äiti otti Helmin meille asumaan, ja Helmistä tuli meille tuollainen näppärä pikkupiika.
– Millainen se on se kuollut? Maikki kysyi.
– No, se on sellainen, että kun ihminen ensin sairastuu pahasti eikä parane, ja sitten vain nukahtaa ja nukkuu eikä hengitä eikä liiku yhtään eikä enää ikinä herää, niin sitten se haudataan, isä selitti.
– Eivätkö silmätkään liiku? Eikä suu eikä maha? kysyi Maikki.
– Eivät liiku. Mutta ei Maikin tarvitse vielä ajatella semmoisia.

Eikä Maikin onneksi tarvinnutkaan, ennen kuin vasta sitten, kun hän vähän isompana löysi pihalta kuolleen linnun ja se haudattiin, ja kun hänen lemmikkihevosensa lihoi liioista herkuista ja sairastui ja se ammuttiin. Mutta siihen oli vielä pitkä aika.