Maikki ihmettelee mikä isää oikein naurattaa

Maikki oli oman aikansa superjulkkis

Maikki Pakarisen laulajattaren elämä oli etenkin myöhempinä vuosina täynnä dramaattisia käänteitä, ja varsin dramaattinen hän oli temperamentiltaankin. Hänellä oli lukuisia ihailijoita, ja ihailijat saattoivat olla osasyynä avioliiton päättymiseenkin Armas Järnefeltin kanssa. Kiertue-elämä Euroopassa ja Amerikassakin uuden puolison, Maikkia nuoremman säveltäjä Selim Palmgrenin kanssa, tarjosi  loisteliaita voittoja ja menestystä, mutta oli myös aika ajoin kuluttavaa paitsi henkisesti myös fyysisesti ja aineellisesti. Oli rahapulaa ja sairastelua, kuviteltua ja todellista. Ajan tyyliin kuuluivat boheemin taiteilijaelämän pitkät ja kalliit illanistujaiset runsaine syömisineen ja juomisineen.

Maikin oma pieni muistelus lapsuuskodin loisteliaista juhlista ja oma pikku kommellus punssin kanssa saattaa, jos niin halutaan ymmärtää, sisältää viittauksen siihen, että alkoholista tuli Maikillekin, kuten monille muille aikalaistaiteilijoille, aikaa ja voimia kuluttava elämäntapa. Lapsuuskodin viattomat kekkerit eivät tietenkään aiheuttaneet Maikin mahdollista alkoholiongelmaa aikuisiällä, vaan se oli ajan taiteilijoiden tyyli, mihin Maikki itsekin viittaa harmitellessaan juomien aiheuttamaa pahaa oloaan ja  huolta lauluäänen kärsimisestä. Hän laati itselleen ohjeita, luultavasti myös alkoholin vaikutuksen alaisena, pidättyvyydestä ja terveistä elämäntavoista, ja ehkä puolustuksekseen pitkän listan niistä taiteilijoista ja muista historian merkkihenkilöistä, joiden luova työ oli saanut pontta juomien viljelystä. Hänen oma nimensäkin on listassa mukana.

Maikin elämäkerran kirjoittajan Marja-Liisa Koivulehdon mukaan Maikki oli tunnustanut kyllä alkoholiongelmansa, mutta oli pitänyt sitä taiteilijaelämään kuuluvana. Muistikirjassaan Maikki oli valittanut, että "syötiin ja juotiin paljon ja ettei hän varmaan koskaan voinut toteuttaa syvintä haluaan – olla juomatta ja saada oma talo ruusutarhoineen ja tehdä hyvää kanssaihmisilleen".

Maikin pelko lauluäänen menetyksestä oli kuitenkin turha. Vaikka terveys kärsi ja talous sakkasi väliin todella pahasti, lauluääni säilyi. Siitä saivat todistuksen hänen kuolinvuoteensa äärellä olevat sairaanhoitajat, joille hän esitti loistavasti vielä viimeisen, esittämättä jääneen konserttinsa ohjelmiston.

Maikista on säilynyt runsaasti hienoja rooliasukuvia, joissa hän on osannut dramaattisen luonteensa mukaisesti poseerata vaikuttavasti roolihahmoa esittäen. (Kuva otettu Magdeburgissa Saksassa n. 1896. - Pohjois-Karjalan museo.)

Jos Maikki Pakarinen olisi ollut oman aikamme julkkis, hän olisi varmasti tarjonnut elämäntavoillaan ehtymättömän materiaalin juorulehdistön käyttöön.

Maikki avioitui säveltäjä ja pianisti Selim Palmgrenin (1878–1951) kanssa. He viihtyivät hyvin mökillä Naantalissa ja asuivat myös Tukholmassa ja Kööpenhaminassa ja konsertoivat yhdessä Yhdysvalloissa. Maikki sai kohtalokkaan sairaskohtauksensa Selimin säveltämän Turun lilja -kantaatin kenraaliharjoituksissa Turun tuomiokirkossa. Maikin kuoltua Selim avioitui vaimonsa mielioppilaan, virolaissyntyisen Minna Talwikin kanssa. – Tässä kuvassa taiteilija John Rafael Ekelund maalaa muotokuvaa Selim Palmgrenista. (Kuva Sibelius-museon arkisto n. 1924.)

Maikki ihmettelee mikä isää oikein naurattaa

Maikki oli aamuun mennessä tointunut täydellisesti kummallisesta kohtauksestaan niin kuin terve ja vahva lapsi toipuu äkillisestä kuumetaudista.

Kesti kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin muu perhe toipui Maikin tempauksesta. Kaikkein pahinta oli se, ettei kukaan sanonut hänelle yhtään mitään. Siskot istuivat lastenhuoneessa pöytänsä ääressä ja vain tirskuivat hänelle, kun hän yritti leikkiä heidän kanssaan. He supisivat päät yhdessä keskenään ja lauloivat sitten hänelle isän sepittämää laulua, jota isä oli laulanut ja soittanut äidille edellisenä iltana:

– ”Nyt minun mielestäni on ilo muuttunut, kun parhain ystäväni on mulle suuttunut..!”

Eivätkä he ottaneet Maikkia mukaan liimaamaan kiiltokuvia albumeihinsa, vaan kuhisivat vain keskenään selkä häneen päin. Kun Maikki meni kyökkiin, siellä oli vain Alma, ja hänkin lauloi haikeasti mielilauluaan:

– ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat, kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput joilla he soittelevat...”

Maikki ei pitänyt Alman laulusta, sillä siinä oli outoja sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Niin kuin nyt sekin, että ”tarjona lapsillekin”. Tarkoittiko se sitä tarjotinta, jolla Alma oli kantanut viinilaseja saliin? Kultaiset kruunut ja valkeat vaatteet hän kyllä ymmärsi hyvin, sillä sellaisia hän oli nähnyt siskojen kiiltokuvissa. Mutta miksi ihmeessä ne muka soittelivat harpulla jossakin joella?

Hän koetti nähdä mielessään kultakruunuisia enkeleitä soittelemassa jokirannan pajupehkojen keskellä jonkinlaista äidin kanteleen tapaista, mutta se ei sopinut mitenkään yhteen sen kanssa, että hän oli kerran nähnyt jokirannassa joukon iloisia miehiä laulamassa ja soittelemassa haitaria. Ne olivat humalaisia, oli Helmi varoittanut ja vienyt Maikin nopeasti pois niiden läheltä.

Kaikkein kummallisimmaksi oli kuitenkin muuttunut isä. Kun Maikki meni hänen luokseen konttorihuoneeseen, isä istui siellä korkeaselkäisessä tuolissaan ja piippu savusi hänen toisessa suupielessään, kuten aina. Nyt isä oli kuitenkin hirmuisen vakava, eikä sellainen leikkisä ja vallaton kuten hän tavallisesti oli. Hän vilkaisi nopeasti Maikkia, mutta katsoi sitten tiukasti seinään Maikin pään yläpuolelle ja sanoi ääni kummallisen paksuna:

– No, mitäpä meidän pikku Villikissa tietää tänään?

Niin outoon ja yleiseen kysymykseen Maikki ei osannut vastata yhtään mitään. Eikä hän vastannutkaan, katsoi vain huolestuneena isää, jonka posket pullottivat merkillisen punaisina nenän kahta puolta vetisinä räpsähtelevien silmien alla.

Välistä isä pullautti nopeasti savua toisesta suupielestään ja imaisi sitten huulensa äkisti tiukaksi viiruksi viiksien ja parran väliin. Sitten isä äkkiä pyöräytti tuolinsa rajusti ikkunaan päin ja katseli ulos, ja Maikki näki, miten koko hänen selkänsä nytkähteli oudosti.

Maikki kauhistui, että nyt isä varmasti kohta pillahtaa itkuun, ja se olisi ollut kamalaa. Hän ei kestänyt enempää, vaan juoksi nopeasti saliin, missä äiti istui ompelemassa. Selkänsä takaa hän kuitenkin kuuli ensin oudon korahduksen ja vingahduksen, niin kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan, ja sitten pyrskähdyksen. Ja sitten kuului valtava naurun hohotus, josta ei ollut millään loppua tulla.

– Isällä on paha olla, Maikki kuiskasi äidille kovin huolissaan, ja äiti sanoi, että niin hänelläkin ja koko perheellä on.

– Mutta onneksi rouva Mandelin ja Mandelinin pienet neidit ja tohtorilan ja apteekin väki olivat illalla jo lähteneet pois, ennen kuin Maikki... sillä tavalla vahingossa kaatui... ja vielä sylkäisi äitiä ja Almaakin! Hyi sentään!

Mutta äiti ymmärsi ettei se ollut Maikin vika, vaan sen punssin, josta oli vahingossa tehty niin makeaa, ettei lapsikaan pystynyt sitä vastustamaan. 

Pikkupiika Helmi oli jo aamulla aikaisin kiidättänyt sanaa merkillisistä tapauksista kauppiaan rouvan nimipäivillä talliin ja liiteriin ja navettaan, jossa rengit ja navettapiiat tekivät työtään hevosten ja lehmien parissa. 

Ja kun Maikki pääsi päivällä leikkimään ulos pihalle, Jaakko Jessipäinen nosti hänelle lakkiaan, napsautti mustien saappaidensa kantapäät yhteen ja tervehti kohteliaasti, osaksi omalla kielellään:

– A kuibo elät, tsoma Maikki-neitsykky? A hyvinkö häi magai?

Siitä lähtien kaikki puhuttelivat pihalla Maikkia neitsykäksi tai neidiksi, vaikka tämä oli vasta neljä vuotta vanha, istui vielä rattaissa ja kulkea kepsutti kadulla Helmin kanssa käsi kädessä, ja valkoisten mamelukkien pitsikoristeiset lahkeet pistivät kauniisti esiin lyhyen mekon helmojen alta.

Maikki on kertonut muistelmissaan pienestä koirastaan seuraavaan tapaan: "Nöpö oli pieni, valkoinen, mustatäpläinen koira, jonka race´istä minulla ei ole tietoa. Minä rakastin Nöpöä ja panin vaalean punaset nauhat sen kaulaan ja joka askeleellani oli Nöpö mukanani. Minä kun huutelin tätä 'Nöpö, Nöpö, Nöpö!', niin rupesivat koulupojat itseäni Nöpöksi kutsumaan." – Olisikohan Pakarisen perheessä ollut myöhemminkin Nöpö-nimisiä koiria, sillä 13.12.1894 Karjalattaressa on alla oleva, huolestunut ilmoitus eksyneestä pikku koirasta, vai koskiko ilmoitus juuri tätä Maikin lemmikkikoiraa.