Äidillä on nimipäivät ja Maikki maistaa punssia

Joensuulaisia seuratapoja ja viinan kauhistusta

Ei liene pelkkää sattumaa, että Maikki Pakarisen lapsuusmuistelmissaan mainitsema pieni punssikommellus on palannut hänen mieleensä paljon myöhemmin aikuisiällä kerrottavaksi. Kauppias Neppenströmin kaupungin parhaaksi yleisesti tunnustettu punssi oli suosittu juoma joensuulaisen porvariston kekkereissä, joita oli tapana panna toimeen, kun aihetta ilmeni. Ja usein sitä näyttääkin ilmenneen. 

Seuraelämä oli pikkukaupungissa vilkasta ja ihmissuhteet läheisiä. Vietettiin syntymäpäiviä, nimipäiviä, läksiäisiä, virkaanastujaiskemuja ja monien kansallisten merkkihenkilöiden ja vieläpä keisariperheen jäsentenkin juhlapäiviä. Ja provianttia näihin pitoihin löytyi kaupungissa aivan omasta takaa, sillä kun kotitarvepoltto oli kielletty 1866 eli oli tullut "voimaan laki uus", Joensuunkin kauppiaskunta tarttui tilaisuuteen, kun uusi laki keskitti viinan valmistuksen ja myynnin kaupunkeihin.

Äidin nimipäiväkemut nukketalossa

Raatimies Simo Hirvonen on kertonut Tapausten muistokirjassaan seuraavaan tapaan muutamista juhlista ja kemuista, joihin hän oli osallistunut 1870-luvun vuosina. Suosittu juhlapaikka oli tuolloin ns. Neissyt Andriette Svärdin Seurahuone. Nämä illanistujaiset lienevät olleet silloisessa Joensuussa hyvin tyypillisiä (oikeinkirjoitus S. Hirvosen mukaista):

"Maisteri K. J. Härregordin Läksiäiset pitettiin Toukok: 10 p: A. Svärden Ravintolassa yhteisesti kouluopettajan kansa ja erottiin 11 p: aamulla kello 3. Samana iltana perustettiin köyhien oppilasten kassa johonka minä panin Smk 50."

"Huuhtik: 23 p: pidettiin Neidsyt A. Svärdissä yrjön päivät jossa tilaisuudessa oli 13 miestä. Majisteri J: Alobeus esitteli wäsymättömälle kansalaisellemme Yrjö Koskisella Maljan."

"Maaliskuun 31 p: osakkaiden kokouksessa päätettiin pitettäväksi kestit Huuhtikuun 7 päivä illalla Seurahuoneella - - Pitettiin kestit Neidsyt A. Svärdille -- 55 Rouvasihmistä -- 56 Herroja."

"Helmik: 5 päivä vietettiin Neidsyt A. Svärdin kutsumuksesta kokoon Runoiliamme Johan Ludvig Runebergin Syntymäpäivää. Seurahuoneella ihmisiä oli enempi vähä."

"Maaliskuun 7 päivä Tein Raatimies walan ja olin ensi kertaa istumassa ja samana iltana piin wala kalaassin omassa kartanossani Pötkänniemellä. Wieraita oli 56 ja tuttuja 12."

Tässä nukketalotarinassani ei voi kuin ohuella maininnalla sivuta sitä moninaista ilmiöiden kirjoa, jonka uusi viinapolitiikka synnytti Joensuuhunkin. Kauppias Kononoffin alulle panema oluen valmistus oli jo keskittynyt Hasanniemelle, mutta varsinaisia kirkkaan viinan polttimoita syntyi kaupungin keskustaankin. Useampaan kertaan "disleerattuja" juomia notkui kauppiaiden hyllyillä, ja Karjalattaren sivuilla juomien ostoon opastettiin runsain ja kaunopuheisin suositusmaininnoin. 

Tällaisilla ilmoituksilla kauppias Frithiof Napoleon Neppenström tiedotti arvoisalle yleisölle Karjalattaressa 4.12.1874 väkiviinatehtaansa tuotteista. Tarjolla oli jalompien makujuomien lisäksi toki nikkarinspriitä ja apteekkispriitä ja rankkiakin. Ja alennusta oli luvassa summaostajille.

Raittiusasiakin virisi väistämättä, sillä juoppouden nähtiin aiheuttavan suurta kurjuutta ja häiriötä kaupungilla varsinkin markkina-aikaan, ja kun esimerkiksi kreikkalaiskatolisen kirkon takaisissa metsiköissä "huolimattomien naisten" tiedettiin juhlivan jatkuvasti ja meluisasti viinan voimalla seuralaistensa kanssa. Niinpä kirkkaan viinan tislausta rajoittamalla yritettiin vähentää viinan kauhistusta, ja mm. Simo Hirvosen ja Antti Pakarisen anoma lupa tislaamon perustamiselle evättiin. Mutta kun keinot loppuivat, niin konstithan toki jäivät: kauppiaat pitivät nyt tarjolla ihan luvallisesti kirkkaita juomiaan konjakeiksi, rommeiksi ja likööreiksi "laimennettuina" ja värjättyinä ja komeilla nimillä varustettuina "ulkomaan juomina". Varattomampi väki viis veisasi hienoista ulkomaan nimistä, vaan hankki juotavakseen "hujoppia" tai "holipompelia".

Mutta juomallahan eivät kaupungista juomavarat loppuneet, kunnes raittiusväki sai pienen välivoiton taistelussaan viinan kauhistusta vastaan, kun väkevien juomien myyntiä saatiin monopolisoiduksi kaupungin perustamalle yhtiölle, ja sen tuomin viinavoittovaroin voitiin tukea monia yleishyödyllisiä hankkeita.

Pieneen kilpailuunkin viinojen myynti pakotti kauppiaansa, kuten näkyy mainoksesta Karjalattaressa 7.12.1883. 

Lapsuusmuistelmissaan Maikki Pakarinen on kertonut seuraavaan tapaan vanhempiensa musikaalisuudesta ja siitä, miten heidän kodissaan vietettiin juhlia, kun juhla-aihetta ilmeni:

"Isäni soitti viulua, lauloi ja kirjoitti pieniä runojakin, joihin hän välistä itse sepitti säveleen. - - Kvartettilaulua viljeltiin meidän perheessämme paljon, isäni kun itse lauloi ensi tenoria. Kvartetin muut jäsenet olivat tuomari Charles Nylander, Poku Lorentz ja Sanfrid Mustonen -- Niihin aikoihin, s.o. varhaisimman lapsuuteni aikoina, pidettiin meidän talossamme Joensuussa suuria ja loistavia kestejä, ja varsinkin merkkipäivinä, kuten esim. isän ja äidin nimi- ja syntymäpäivinä, kaikui huoneissamme laulu ja soitto, ilo oli ylimmillään, juotiin ja tanssittiin. Hyviä viinejä ja kotona tehtyä punssia tarjottiin." (Lähde: Marja-Liisa Koivulehto, Maikki Järnefelt-Palmgren. Laulajattaren elämä.)

Maikki Pakarisen Elise-äiti oli arvostettu hyväntekijä, joka auttoi kaupungin köyhiä ja vaivaisia sekä nälkävuosipakolaisia taloudellisestikin ylen määrin ja enemmän kuin hänen kauppiasmiehensä Antti olisi oikein suonutkaan. Hän oli uuttera yhdistysihminen ja rouvasväen luottohenkilö, kun piti järjestää yhteisiä rientoja kulttuurin ja hyväntekeväisyyden merkeissä. (Kuva: Charles Riis, 1882–1887. Pohjois-Karjalan Museo.)

Kauppias Antti Pakarisesta tuli menestyvä liikemies ja kaupungin hallintoon monipuolisesti osallistuva ja velvollisuudentuntoinen luottohenkilö. Hänen pyrkimyksenään oli tarjota kaikille lapsilleen mahdollisuudet opiskeluun ja hyvään tulevaisuuteen. – Pikku Maikin isä on nyt tullut mukaan nukketalotarinani vaiheisiin ihan fyysisestikin, kun häntä esittävä nukkekin lopulta löytyi Porvoon mainiosta lelukaupasta, ja astuu nyt rooliinsa pienin ulkoisin säädöin työstettynä. (Kuva: Daniel Nyblin, 1890–1900. Pohjois-Karjalan Museo.)

Äidillä on nimipäivät ja Maikki maistaa punssia

Sattuipa sitten kerran kauppiaan talossa jotakin ennenkuulumatonta. Maikki oli nelivuotias, kun äidin kunniaksi järjestettiin jälleen jokavuotiset, suuret juhlat. Äidillä oli nimipäivä, ja se oli aina tärkeä tapaus kauppiaan talossa ja koko kaupungissa. 

Isän mielestä talossa piti olla iloa ja juhlan humua, kun oli jonkun syntymä- tai nimipäivä – ja varsinkin äidin, että tälläkin olisi joskus hauskaa arkisten kiireiden lomassa.

Oli tulossa paljon vieraita. Helmi ja Alma ahkeroivat monta päivää keittiössä kuuman hellan ääressä. He paistoivat kahvikakkuja ja piparkakkuja, ankkastukkia, monenlaisia vehnäsiä, torttuja ja piirakoita, sillä kuului asiaan, että vieraat saisivat syödä ja juoda kyllikseen.

Makeita leivonnaisia piti olla tarkasti seitsemää sorttia sekä pari sorttia vielä yli, ettei kukaan pääsisi sanomaan, ettei kauppiaan kemuissa saanut suutaan makeaksi.

Kylmästä kellarista kannettiin sisään hyviä viinejä. Ne kimaltelisivat juhlallisesti puhtaaksi hangatuissa laseissa, kun niitä vietäisiin tarjolle vieraiden eteen. Ja jo hyvissä ajoin ennen juhlapäivää oli hankittu Neppenströmiltä kaupungin parasta, makeaa punssia, jos oma, kotitekoinen punssi sattuisi loppumaan. Se maistuisi erityisen hyvältä kahvin kanssa ja kirkastaisi äänet, kun isä ja vieraat virittäisivät onnittelulaulun äidin kunniaksi.

Vieraita saapui talon täydeltä. Salissa leijui makea kahvin ja punssin tuoksu, ja iloinen keskustelun sorina täytti huoneet. Herrat istuivat isän kamarissa tarinoimassa ja keskustelemassa tärkeistä kaupungin asioista. Niin kuin siitä, millainen moottori pitäisi tilata tehtaalta uuteen höyrykuunariin ja pitäisikö hevosyhdistyksen järjestää kilpa-ajot ennen markkina-aikaa vai vasta markkina-ajan jälkeen. Mielipiteitä vaihdettiin, ja avoimesta ovesta pullahteli salin puolelle makea totin ja sakea piipputupakan tuoksu.

Isä oli hyvillään, kun vieraat viihtyivät.

Juhlan korkeimpana hetkenä hän tempaisi seinältä viulunsa ja soitti rouvalleen iloisen kappaleen, jonka hän oli itse säveltänyt.

Ja sitten, kun salissa tarjoiltiin rouville neljättä kuppia kahvia – punssin ja seitsemän sekä vielä kahden ylimääräisen kahvileipälaadun kanssa – saliin asteli isän huoneesta komea mieskuoro ja viritti päivänsankarille laulun, neliäänisesti.

Siinä pinnistelivät kaulat korkeuksia kohti ojennettuina helisevät tenorit, joista ylimpänä kajahteli isän ääni. Sanfrid Mustosen vakaa ääni soljui miehekkäänä kimaltelevassa sävelten virrassa ja postimestari tukeva leuka syvälle kauluksen sisään puserrettuna jyristi bassollaan alinna, niin kuin itse joki ja sen koski olisi käynyt laulamaan.

Siltä Maikista tuntui, kun hän seisoi sormi suussa hievahtamatta laulajien edessä ja kuunteli. Musiikki soi hänen korvissaan niin ihmeen kauniina, että se melkein musersi hänet, kun hän ajatteli, ettei kukaan nyt kumminkaan kuuntelisi häntä ja leikkisi hänen kanssaan, vaikka hän niin mielellään tanssisi peilin edessä ja rallattaisi vieraille.

Vieraat jaksoivat vielä kuunnella äidin kanneltakin, jolla tämä soitti mielellään kotoisia kansanlauluja, ja juhlan lopuksi tanssittiin, kunnes ilta hämärtyi ja vieraiden oli aika lähteä samoamaan pimeitä katuja kotia kohti.

Mutta kukaan ei huomannut, miten pieni Maikki kierteli herkkupöytien luona ja nappasi suuhunsa herkkupalan sieltä ja toisen täältä ja nuolaisi välistä lasikupposten pohjilta sinne jääneitä pisaroita kullanväristä, makeaa nestettä. Se maistui hänestä ihmeen hyvälle.

Monen pikarin pohjalle sitä oli jäänytkin, eikä hän jättänyt lipaisematta yhtään pisaraa. Niin paljon häntä harmitti se, ettei kukaan ollut halunnut katsella miten mielellään hän olisi tanssinut ja laulanut peilin edessä.

Kun viimeisiä vieraita saateltiin ulos pihalle, Maikki pyörähteli yksin salin isojen peilien edessä ja lauloi ja heilutti käsiään. Hänestä tuntui, kuin koko salin lattia keinuisi ja olisi mennyt vinoon niin kuin tuulen painama purjelaiva, ja häntä nauratti, kun hän pyllähti monta kertaa istualleen.

Kun aikuiset tulivat takaisin sisälle, he ihmettelivät mikä Maikkia vaivasi. Rallatuksesta ja kikatuksesta ei ollut loppua tulla, eikä Maikki halunnut tulla kenenkään syliin, vaan huitoi käsiään ja juoksi pois ja kaatoi juostessaan tuolin ja pienen pöydänkin, niin että monta lasia ja monta kahvikuppia meni rikki.

– Herra siunaa ja varjele! parahti Alma, joka oli tullut kyökistä saliin siivoamaan juhlien jälkiä. – Lapsihan on humalassa, hän kauhistui.

– ... ja kaikki lasit nuoltu kuiviksi pohjia myöten! hän jatkoi, kallisteli pikareita valoa vasten ja koetteli niitä vielä sormellaankin.

– Herra hyvästi hallitkoon! hän kauhisteli. – Se on väärin juottaa humalaan viatonta lasta, hän sanoi sitten ankarasti ja katsoi äitiä tiukasti silmiin. – Moni juoppo on totutettu jo pienestä pitäen kotonaan väkijuomiin, hän jatkoi. 

Nyt äidinkin oli pakko uskoa, että Maikki oli maistellut punssia ja mennyt siitä juovuksiin.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kun äiti torui Maikkia ja yritti ottaa hänet syliinsä, tapahtui jotakin ennenkuulumatonta: Maikki sylkäisi äitiä päin. Ja sitten Maikki sylkäisi vielä Almaakin kohti, mutta onneksi se ei osunut, sillä Alma meni jo menojaan kyökkiin.

Äiti ei oikein tiennyt, miten puhua Maikille tapahtuneesta. Niinpä hän päätti jättää puhumisen seuraavaan päivään ja vei tämän nukkumaan.

Sängyssäkin Maikki vielä tunsi, miten vuode ja koko huonekin oli mennyt kummallisesti vinoon. Se tuntui keinuvan niin kuin tyhjät lotjat keinuivat laivarannassa, ja hänestä tuntui, että koko talokin keinui. Ja hän muisti, miten isä ja muut sedät olivat puhuneet valtamerillä upoksiin vajonneista kauppalaivoista, ja Maikkia pelotti. 

Juuri ennen nukahtamistaan hän oli vielä näkevinään, miten joella viiletti pieni vene ja sen laidalla istui heidän kukkonsa Matti ja kiekui ja räpytteli siipiään ja oli tuiskahtaa nokalleen veteen kovassa aallokossa.

Pikku Maikin kodissa järjestetyt nimipäiväkemut panivat Maikinkin pään pyörryksiin niin, ettei kunnon unikaan ollut tulla silmään. Sänky ja koko huonekin tuntuivat keinuvan kuin laiva meren aalloilla. (Taustakuvana painokuva taiteilija Håkan Sjöströmin maalauksesta Parkki Hercules. Tämä pietarsaarelainen Kap Hornin kiertäjä  purjehti ensimmäisenä suomalaisaluksena koko maapallon ympäri. On arveltu, että vuonna 1916 Emäsalon vesillä Rönnskärin saaren lähellä uponnut Herkules-alus olisi ollut juuri tämä laiva.) 

Kauppiaan olisi sinä iltana ollut viisainta olla menemättä kyökkiin hakemaan jokailtaista vesilasillistaan yötä varten. Alma seisoi siellä pitkänä ja jäykkänä selkä oveen päin. Hän tiskasi eikä sanonut mitään, vaikka kauppias sanoi olevansa pahoillaan Maikin tähden. Se mikä Maikille sattui, oli heidän aikuisten vika, jotka huolimattomuuttaan juhlan humussa eivät olleet pitäneet Maikkia silmällä.

Mutta Alma ei sanonut sanaakaan. Hän huokaili raskaasti ja niiskutti ja tiskasi vain, ja hänen naamansa oli niin kuin harmaa, vedessä kauan lionnut lauta, jossa silmät paistoivat haalean vetisinä, punareunaisina laikkuina, niin kuin kaksi sarkanappia. Kauppiaskin tuli entistä pahemmalle mielelle ja hiipi hiljaa pois.