Jaakko Jessipäinen seisottaa veret ja sinuttelisi keisariakin

Kun kauppiaan taloon yllättäen ilmestyi uusi palkollinen, kyökkäri Alma ei alkuun oikein tiennyt, mitä tästä pitäisi ajatella. Mies haastoi outoa, savolaissyntyiselle Almalle tuntematonta murretta, pukeutui eri tavalla kuin kaupungilla oli totuttu näkemään ja joi tsajua mieluummin kuin kahvia. Ja kaiken lisäksi oli alusta lähtien hyvää pataa itsensä kauppiaan kanssa ja sinutteli tasapuolisesti jokaista, tulipa taloon asioilleen herra tai narri.

Mutta ennen pitkää Jaakko pehtori sulautui nukkeperheeseen niin hyvin, että pian ilman Jaakkoa ei oikein olisi osattu tulla toimeenkaan. Jos kärristä katkesi aisa, kyseltiin heti, missä on Jaakko! Jos kengästä irtosi pohja, tiedettiin että Jaakolla on puunaulat, lestit, pikilangat ja naskalit, eikä suutaria tarvitse muualta etsiä. Kun piti lähteä hakemaan Neppenströmin polttimolta uusia juomia loppuun myytyjen punssi- ja likööripullojen tilalle puodin hyllyille, niin Jaakko Jessipäinen oli sillekin asialle luotettu mies. Ja ei sitä tautia tai vaivaa, johon Jaakolla ei olisi ollut esittää parannuskeinoa. Se nähtiin, kun puotipoika Akselilla upposi ongenkoukku korvanlehteen. 

Tähän kuvaan on koottu kauppiaan perheen väkeä bloginpitäjän vapaudella eri ikäkausilta. Kuvassa tyttäret Anna, Maikki ja Elli ovat jo kasvaneet isoiksi neidoiksi, äidin sylissä istuu pikkuveli Eino ja tuolissa veli Weikko. He olivat Pakarisen perheeseen Maikin jälkeen syntyneitä lapsia. Pikkupiika Helmi on kuvassa vielä entisessä lapsuusvaiheessaan. Ja isä ja puotipoika Akselihan eivät ole ehtineet kuvaan mukaan, vaan ovat myyntihommissa kaupan puolella (lue: heidän hahmojaan esittäviä nukkeja ei ole vielä löytynyt, mutta haku on päällä).  

Palvelusväen työt 1800-luvun Joensuussa

Joensuulaisissakin porvariskodeissa pyrittiin elämään 1800-luvun lopulla ajan tyylivirtausten mukaan. Vuosisadan alun hillitty ja vaaleasävyinen empire ja porvarillinen biedermeierkin olivat väistyneet vanhempia historian aikakausia esikuvina pitävien kertaustyylien tieltä. Sisustukseen ja kalustukseen saatiin mallia renessanssista ja gotiikasta, jopa barokista ja rokokoostakin. Kodit sisustettiin tummin ja voimakkain sävyin, huonekalut olivat koristeellisia ja huoneet täyteen kalustettuja. Raskaat samettiverhot ja plyyshitoppaukset tupsukoristeineen kuuluivat asiaan. "Tyhjyyden kammo" näkyi jopa pienesineiden paljoutena. Kaikki vapaat pinnat täyttyivät koriste-esineistä, isot huonekasvit hämärsivät saleja ja paksut, kuviolliset matot peittivät lattioita. Suurten kaupunkien varakas porvaristo asui korskeiden kerrostalopalatsien suurhuoneistoissa ja vietti aikaa huviloissaan, ja palvelusväkeä oli paljon. Teollinen noususuhdanne, vilkas kauppamerenkulku ja menestyvä liike-elämä toivat varallisuutta myös Joensuun kauppaporvaristolle, vaikka elämäntyyli oli toki paljon vaatimattomampaa kuin isoisemmissa paikoissa. Mutta palvelusväkeä tarvittiin joensuulaiskodeissakin. 

Vaikka nukketalokotiani ei millään pysty sisustamaan puhdasoppiseen kertaustyylihenkeen eikä kaikkea sitä krumeluuria pysty millään toteuttamaan, mikä oli muotia 1800-luvun lopulla, niin Alma-kyökkärillä ja pikkupiika Helmillä ja talon rengeillä ja pehtorilla riittää toki työtä vaatimattomammankin kauppiaskodin hoidossa. 1800-luvulla talon piiat ja rengit ja muut palkolliset luettiin silloisen väestökirjanpidonkin mukaan isäntäväen talouteen kuuluviksi. He olivat kuin perheen jäseniä, mutta toki selkeästi palkollisen asemassa. He saivat ruuan ja asunnon isäntäväen kodissa ja osa heidän todennäköisesti varsin pientä palkkaansa olikin ruoka ja asunto sekä silloin tällöin vaatetukseen saatava kangas, kengät tai muu tavara. Kauppias Pakarisen koti oli palvelusväelle varmasti hyvä työpaikka, sillä piika Alma oli pysynyt talossa jo vuosia, eikä ollut lähtenyt lyhyen pestin jälkeen etsimään uusia työpaikkoja, ja orpo Helmihän otettiin taloon pikkupiiaksi katovuosien nälkäpakolaisten joukosta. 

Mutta piikojen työpäivä oli pitkä. Piti herätä jo ennen isäntäväkeä sytyttelemään tulta uuneihin ja valmistelemaan aamiaista. Taloustöitä riitti iltamyöhään saakka, ja jos talossa oli kutsut, piikojen kuului tietenkin hoidella tarjottavat ja huolehtia jälkisiivouksestakin vieraiden lähdettyä. Yöunet saattoivat jäädä lyhyiksi. Piiat nukkuivat keittiössä päiväksi sivuun siirrettävissä vuoteissaan. Omaa yksityisyyttä ei juuri ollut tarjolla. Ja mitä suurempi ja varakkaampi oli talo, sitä enemmän riitti siivottavaa ja pölyjen pyyhkimistä loppumattomista koriste-esineistä. 

Harvoina vapaahetkinään palvelusväki saattoi toki viettää aikaa kaupungin puistoissa, pistäytyä vesikioskille virkistäytymään tai käydä kuuntelemassa torvisoittoa Rantapuistossa. Joensuussakin uusi kaupunkilainen elämäntapa oli synnyttänyt uuden ilmiön, vapaa-ajan, josta palkkatyössä käyvät ja  säännöllistä työaikaa noudattavat kaupunkilaiset saattoivat nauttia. Ja vapaa-ajan vietto synnytti uutta tarjontaakin.

Oli teatteriesityksiä, ulkoilmakonsertteja ja keiliratoja ja joskus sirkuskin tuli kaupunkiin kaikkine ihmeineen. Tämmöisiin tapahtumiin pikkupiika Helminkin mieli teki kovasti päästä joskus mukaan talon tyttärien seurassa. 

Vesikioskeiksi sanottuja virvoitusjuomakioskeja alkoi syntyä Suomessa moniin kaupunkeihin 1860-luvun jälkeen. Herrat Hartwall ja von Bonsdorff keksivät perustaa 1863 kivennäisvesilaitoksen ja vesikioskeja Helsinkiin, jonka kaivovedet tiedettiin huonolaatuisiksi. Virvoitusjuomien valmistus osoittautui kannattavaksi, sillä kaupunkilaisilla oli aikaa ja halua istahtaa virkistäytymään puistojen kioskeille seurustelemaan ja tarkkailemaan ohikulkijoita. Joensuussakin ensimmäinen tällainen "huvitushuone"  syntyi jo aikaisemmin, 1850-luvulla Lystsaarelle eli Ilosaarelle, ja vuosien mittaan uusia kioskeja syntyi varsinkin Rantapuistoon. Kioskeissa myytiin alkuvuosina siirappivettä eli piittinää, kahvia ja teetä ja leivonnaisia, ja vuosien mittaan valikoima laajeni virvoitusjuomien suuntaan. Vesikioskit oli rakennettu koristeellisiksi pikku "temppeleiksi", joiden harjalla saattoi liehua viirikin. Oheisen vanhan kuvan esittämän kioskin samanmallinen seuraaja on ollut Rantapuistossa vielä 1950-luvulla. Kuvassa nähdään kaupunkilaisia kävelemässä puiston käytävillä ja pikkupoika lähestymässä kioskia. Olisikohan hän karamellinostoaikeissa? (Kuva: M. L. Carstens, 1909. Museovirasto.)

Kioskin harjalla liehuva viiri kutsui janoisia kulkijoita virkistäytymään.

Nukketalon vesikioski on tehty vanhasta kynttilälyhdystä. Sisälle on rakennettu hyllyt ja myyntitiski. Tarjolla on kakkuja, karamellirasioita ja virvoitusjuomapulloja. 

Neitoikään varttunut Maikki on tässä pikkuveli Einon kanssa Rantapuiston kioskilla, jossa Eino tekee vakavana karamellikauppaa.

Haavojakin Jaakko Jessipäinen osasi hoitaa. Se nähtiin, kun puotipoika Akseli tuli eräänä päivänä jokirannasta itkien kotiin. Ongenkoukku oli uponnut syvälle hänen korvanlehteensä, ja oli mennyt siitä läpikin, kun hän oli yrittänyt repiä itse sitä irti.

Hän oli yrittänyt salata koko tapauksen muilta, sillä hän oli mennyt kalaan kysymättä lupaa kauppiaalta kesken myyntipäivän. Mutta lopulta hänen oli pakko tulla hakemaan apua, kun korvasta vuoti verta ja siihen koski niin kovasti.

– Ruosteinen koukku, ja likainen onkimatokin siinä on ollut! Verenmyrkytys siitä voi vielä tulla... tai sitten kuolio, sanokaa minun sanoneen, pelotteli Alma ja alkoi puhua lääkäristä.
     Silloin Akseli parahti yhä kovempaan itkuun. Hän ei halunnut millään lähteä lääkäriin. Tulkoon vaikka kuolio, sillä lääkäriä hän pelkäsi enemmän kuin kuolemaa.
     Mutta Jaakko Jessipäinen katsoi korvaa ja sanoi, ettei tähän nyt lääkäreitä tarvita. Kovemmat keinot tässä ovat nyt tarpeen. Ei tässä muu auta.
     Ja hän haki aitan naulasta hohtimet, käänteli korvanlehteä ja sanoi:
– A tämä on vakava paikka. Tässä tarvitaan nyt verenseisotussanoja.

Sitten hän sylkäisi hohtimiin ja pani silmänsä kiinni. Hänen kasvonsa muuttuivat tummanpunaisiksi ja sitten mustanpuhuviksi, niin että tyttöjä oikein pelotti katsoa häntä. Hän mumisi ensin ihan hiljaa ja sitten yhä kovempaa ja kovempaa jonkin hirmuisen luvun, josta ei kukaan mitään selvää saanut, ja lopuksi hän sylkäisi vielä kolme kertaa maahan. – Pthyi, pthyi, pthyi!
     Akseli tunsi heti, miten hänen verensä seisattuivat. Hän jähmettyi liikkumattomaksi ja pani silmänsä kiinni, ettei näkisi, miten Jaakko Jessipäinen painoi hohtimet hänen korvaansa vasten. Sitten kuului kova napsahdus, ja katso! Koukku oli kahtena kappaleena Jaakko Jessipäisen kämmenellä.

     Eikä haavasta tullut yhtään verta. Niin vahvat olivat Jaakko Jessipäisen verenseisotussanat.
– Vastakertana muista, hyvä mies, ottaa puukko mukaan, kun ongelle menet. Katkaise siima ja jätä onki rantaan, jos koukku uppoaa korvanlehteen, äläkä juokse vapa kourassa pitkin katuja, hän vielä neuvoi Akselia.

Kaikki pitivät Jaakko Jessipäisestä, paitsi Alma, jolla oli tapana ennustella pahaa kaikesta uudesta ja oudosta. Uskollisen kumppanin Jaakko sai varsinkin Maikista, jolle hän laittoi koivun oksaan narujen varaan pienen keinun puulaatikosta, jonka etuseinään oli sahattu reiät jalkoja varten.
     Kauppiaskin sanoi päivällispöydässä, että talossa on nyt uusi järjestys: hän hoitaa kaupan, mutta Jaakko Jessipäinen hoitaa sitten kaiken muun. Ja että hän luottaa Jaakko Jessipäiseen kuin itseensä... tai vähän enemmänkin.
     Itse hän kyllä hallitsee kaupankäynnin tavat ja erottaa hyvän tavaran huonosta, mutta vasara ei oikein istu hänen käsiinsä, eikä saha.

– Siinä on taitava mies. Se tuntee hevoset ja sillä pysyvät työkalut käsissä, eikä sille tarvitse neuvoa mitä tämän kokoisessa kartanossa kuuluu tehdä. Kaikki vain näkyy tapahtuvan niin kuin itsestään ilman eri komentoja, hän sanoi tyytyväisenä. 

Vain kauppias tohti sinutella Jaakko Jessipäistä.

Kun halkokauppias tuli kysymään, mihin pitäisi panna uusi puukuorma, kauppias vastasi, että kysy Jaakolta. Kyllä Jessipäis-Jaakko tietää.
     Mutta Alma ja Helmi teitittelivät häntä ja niiasivat, kun toimittivat tälle jotakin asiaa, ja äitikin puhutteli tätä aina sanomalla, että hän:
– Mihin aikaan päivästä hän haluaisi juoda päiväkahvinsa? Vai joisiko hän mieluummin teetä? Entä voisiko hän hakea illalla laivarannasta hevosella Engla-rouvan ja tämän pakaasit, ettei tämän tarvitsisi kävellä raskaiden kantamusten kanssa pitkän laivamatkan jälkeen?

Ja Jaakko Jessipäinen haki Engla-tädin ja vei tämän tavaroineen kotiinsa juotuaan ensin kupin tsajua, kuten hän siitä sanoi.
     Mutta itse hän ei teititellyt ketään. Kaikkia hän sinutteli. Täti Englaakin. Ja olisi sinutellut keisariakin, jos keisari olisi tullut kaupungin kadulla vastaan.
     Sellainen mies oli Jaakko Jessipäinen, joka antoi lasten kuljeskella perässään talliin ja navettaankin ja neuvoi näille, miten eläimille piti jutella, että ne ymmärtäisivät ihmisten puhetta. Joka nosteli heitä ylös Ruskon selkään ja antoi heidän kokeilla, miten Ruskolla ratsastettiin. Joka korjasi heidän rikki menneet kelkkansa ja tervasi kevättalvella nuotiolla heidän pienet suksensa ja teki niihin mäystimet ja teki vielä uudet sommatkin heidän sauvoihinsa.

Niin verraton mies oli Jaakko Jessipäinen.

Kun Maikki täytti neljä vuotta, hän sai kokeilla millaista oli ratsastaa hevosella. Jaakko Jessipäinen nosti hänet Ruskon selkään.

Verenseisautussanat olivat tietäjän tärkeä, mutta visusti salassa pidettävä taito

Verenseisauttaminen on ollut tärkeä taito entisaikaan. Kyky seisauttaa verenvuoto loitsuin on kulkenut suvuissa polvesta toiseen salassa pidettävinä mahtisanoina, jotka menettivät voimansa, jos ne tulivat ilmi. Loitsusanat voitiin luovuttaa seuraavalle tietäjälle tai parantajalle, ja loitsimistilanteessa ne saatettiin lukea ääneen, mutta epäselvästi mumisten. Taito oli ikivanhaa perua, sillä jo Kalevalan maailmanalkurunoissa puhutaan Väinämöisen polvenhaavasta, joka syntyi venettä veistettäessä, ja haavan tukkesi lopulta "ukko uunilta" loitsun lukemalla. 

Nukketalon tarinan Jaakko Jessipäinen on karjalaista perinteen taitajien sukua. Verenseisautussanat ovat hänellekin tuttuja jo lapsuudesta saakka, mutta tuskinpa Jaakko lukee loitsua kuitenkaan ihan tosissaan puotipoika Akselin vähäisen ongenkoukkuhaavan tukkimiseksi, vaan laskee ennemminkin pientä leikkiä poikapoloisen kustannuksella. Verensulkua loitsuin käytettiin entisinä aikoina vain tosi tilanteissa, kun oli esimerkiksi isketty paha haava vaikkapa jalkaan kirveellä tai puukko oli päässyt lipsahtamaan  pahasti joko oman tai toisen ihmisen nahkan läpi. Esimerkiksi Pohjanmaalla verenseisautusperinteen loitsuin tiedetään säilyneen miltei nykypäiviin saakka.

Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin (SKVR) on talletettu runsain määrin runonkerääjien tallentamia verensulkuloitsuja kaikkialta Suomesta. Sieltä on helppoa löytää vaikkapa omalta kotiseudulta muistiin merkittyjä loitsuja alkuperäisessä muodossaan. Nukketalotarinamme Jaakko Jessipäisen kotiseudulta Säämäjärveltäkin on merkitty muistiin useita verenseisautusloitsuja (ks. Säämäjärven verensulkusanat SKVR:ssä tästä). 

Näillä sanoilla "ukko uunilta urahti" pysäyttääkseen veren Väinämöisen polvenhaavasta:

Piäty, veri, vuotamasta,
hurme, huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä,
riuskumasta rinnoilleni!
Veri, seiso kuni seinä,
asu, hurme, kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa,
paasi pellon pientaressa,
kivi koskessa kovassa!

(SKVR, koko runo Kontiolahden Selkiiltä muistiin merkittynä luettavissa tästä.) 

Jos haluat kuulla, miltä verenseisautussanat kuulostivat syntyperäisen karjalaisen taitajan esittäminä vuonna 1973 kansanperinteen tutkijoiden tallentamana äänitteenä (Rahvaan runot, katoavaa karjalaisuutta, toim. Pekka Laaksonen ja Risto Hallaste), voit kuunnella ja katsella videolta Jaakko Köpösen lukeman loitsun Yle Areenasta tästä linkistä.