Maikki katsoo peiliin ja oppii tuntemaan itsensä

On se kumma, miten joskus muutamat asiat, vähäpätöisetkin, surujen ja huolien keskellä tuntuvatkin menevän paremmin kuin osaisi arvatakaan. Näin tapahtui eilen ja tänään, kun paneuduin vaihteeksi ratkomaan paria nukketalon sisustuspulmaa. Mutta sitä ennen katsoin taas kerran aikani kuluksi ja mielen virkistykseksi Yle Areenasta muutaman jakson mielestäni mainiota savolais-Strömsöötä eli Tubettavien Konemiesten touhuja Savon sydänmailla. Kaverusten taito kehitellä vanhasta, joutavaksi luokitellusta rojusta aina jotakin uutta ja ennen näkemätöntä käyttötavaraa ja löytää siinä samalla oma, syvempi itsensä ja lahjakkuutensa, muistuttaa – muutettavat muuttaen – omaa, vähäistä nukketaloprojektiani. "Prinsiipistähän" olen pyrkinyt siihen, että kaikki "möblemangit ja tilpehöörit" pitää tehdä kotinurkista tai kirppareilta löytyvästä hylkytavarasta – mitä nyt aika monia hienoja kalusteita olenkin jo saanut lahjoituksina ja tuliaisina ystäviltä ja tutuilta. Niistä kiitän. Nyt siis onkin todettava kuten Metsä Man, että ihan "kylymällä karsii", kun kerrankin asiat menivät yllättäen niin kuin niiden toivoisi menevän.

Olin näet jo useampaan kertaan yrittänyt kokoilla kasasta helmiä ja minikristalleja jonkinlaista kristallikruunua Pakaristen salin kattoon, mutta huonolla menestyksellä. Oli tosiaan kuin olisi yrittänyt tehdä täille länkiä, kun äärettömän ohuella silmäneulalla älyttömän ohuella langalla pujottelin pienen pieniä helmiä ja kristalleja ketjuiksi, joista olisi pitänyt kehittyä komea kattokruunu. Kellosepän työkaluja ja hermoja siinä tarvittaisiin. Eihän siitä mitään tullut, mutta missään nimessä en aikonut käydä kauppasille nukkekotivalaisimia myyvien liikkeiden kanssa. Niinpä jätin yritykset sikseen jälleen kerran.

Vaihteeksi tuli sitten mieleen kauniina kevätaamuna laitella kesäkuntoon pihapaviljonkiamme, ja etsin varaston nurkista paviljongin kattoon kuuluvan vanhan kynttiläkruunun, kirpparilöytö sekin. Ja siinähän se oli, ihan nenäni edessä heilumassa, kaunis ja valmis nukketalon kattokruunu eli kynttilämansetti, josta roikkui joukko tosi kauniita kristalleja kuin parhaassa kattolampussa ikään. Ja mansettejahan oli peräti kuusi kappaletta. Niistä sopi sitten valita ehyin ja vähiten pölyinen ja täydentää sitä pesun jälkeen vielä muutamilla helmillä. Ja ripustusketjukin löytyi nappilaatikon pohjalta. Siinäpä se nyt roikkuu komistamassa Pakarisen salongin kattoa. Eihän se toki aivan virheetön ja puhdastyylinen 1800-luvun lopun kruunu ole, mutta olkoon semmoinen nyt leikkioikeasti.

Jos vielä keksisi jonkin tempun, millä saisi kattokruunuun sommitelluksi valkoiset kynttilät, sillä öljylamput ja kynttilävalaistushan olivat käytössä Joensuussakin ennen sähkövalojen tuloa. 1800-luvun loppuvuosina Joensuuhunkin saatiin kuitenkin tärkeimpiin kadunkulmiin syksyistä ja talvista "egyptinpimeyttä" valaisemaan sähkölamppuja, ja jo syksyllä 1899 ensimmäiset hehkulamput valaisivat sisätilojakin.

Ja se toinen onnenkantamoinen olikin sitten se, miten ratkesi trymoopeilin teko. Edellisessä postauksessahan mainitsin, että trymoopeilit kuuluivat aivan olennaisena osana itseään parempana pitävän väen huoneisiin. Kaappeja ja laatikoita siivoillessa löytyi kuin löytyikin yllättäen hajonnut korulipas, josta sain irrotetuksi ehyenä pienen peilin, aika sopivan muotoisen. Mutta mistä toinen peili, sillä trymoossahan oli usein kaksi peiliä, pienempi alaosassa. Piti tyytyä vanhan ja loppuun käytetyn mascararasian peiliin. Ehkäpä niistä saisi kasatuksi jotakin.

Mutta mistä saisi trymoopeiliin sopivat kehykset ja sopivan hyllytason peilien väliin? Jälleen pieni kaappisiivous tuotti tulosta: Jostain syystä olin säilytellyt vuosia kaunista pahvirasiaa, jonka joku ystävällinen vieras oli tuonut lahjaksi täynnänsä herkullista Whisky-kakkua. Kun kakku oli syöty parempiin suihin, olin tallettanut rasian kaapin kätköihin siinä uskossa, että joskus sitä tosi kaunista laatikkoa voisi käyttää uudelleen. Ja nythän se hetki oli tullut! Rasian kuvituksessa oli kaunista ornamenttia, joka tuntui heti sopivan peilin kehykseksi. Ja kas kummaa, mittatarkasti se tuntuikin käyvän. Siitä vain saksimaan raameja peiliä varten, ja taustaksi löytyi tietenkin sopiva puulista vintin varastoista. Alaosaan tulevan peilin koristin myös pahvirasiasta löytyvällä ornamentilla leikkaa-liimaa-periaatteella, ja peilien välitason tein puupalikoista. Ei siitä ihan semmoista trymoopeiliä tullut kuin olin alun perin ajatellut, mutta tarkoitustaan vastaava kuitenkin. Siitä sopisi pikku Maikin peilailla itseään aina, kun Alma-kyökkärin silmä välttää.

Pahvin ornamenttia kaventamalla ja hiukan koristuksia lisäämällä peiliin sai ihan mukavat kehykset.

Salissa Maikkia odotti lintuhäkin visertävän asukkaan lisäksi vielä toinen ja paljon suurempi yllätys. Kun hän oli kontallaan lattialla ja ponnisteli siitä pystyyn, hän huomasi, että joku vieras olento tuijotti häntä salin suurten ikkunoiden välistä melkein lattian rajasta. Sillä oli pyöreä pää ja vaalea tukka, pyöreät nappisilmät ja pieni suu, joka oli vähäsen raollaan. 

Sillä näkyi olevan suussa muutama valkoinen hammaskin, kuten hänelläkin oli. Hän katsoi sitä toista ja se toinen katsoi häntä, eikä kumpikaan heistä sanonut mitään. Sillä tavoin he katselivat toisiaan hetken aikaa, mutta kun Maikki nousi istualleen, se toinenkin heti nousi. Ja kun Maikki vähänkin liikahti, se toinenkin liikahti heti. Sitten Maikki koetti katsella muualle, että se toinen hänelle tuntematon olento olisi kadonnut tai lähtenyt pois, mutta kun Maikki taas katsoi sitä, se oli paikallaan niin kuin hänkin, ja taas he katselivat toisiaan.

Se toinen ei kuitenkaan näyttänyt yhtään pelottavalta, vaikka Maikki ei ollut nähnyt sitä koskaan ennen. Oikeastaan se näytti aika hauskalta, sillä se ei ollut iso niin kuin isä ja äiti tai keittiöpiika Alma, eikä se virnistellyt hänelle eikä näyttänyt hänelle kieltään niin kuin Elli ja Anna tekivät. Se vain katsoi, ja sitten yhtäkkiä sitä alkoi naurattaa ihan yhtä aikaan kuin Maikkiakin.
     Sillä oli yllään samanlainen leveähelmainen mekko kuin hänellä, kaulassa samanlainen valkoinen röyhelökaulus, joka kiristi aina, kun sitä puettiin hänen kaulaansa ja jalassa samanlaiset mamelukit, valkoiset, pitsireunuksiset pikkutytön pöksyt, jotka ulottuivat polvien alapuolelle ja joissa oli takapuolella napeilla suljettava luukku. Täti Engla oli tuonut ne hänelle Viipurista. Mutta mikä se sellainen Viipuri oikein oli, josta tuotiin pienille tytöille mamelukkeja, sitä Maikki ei oikein tiennyt, mutta jotakin mukavaa sen täytyi olla, koska Engla-täti oli tuonut sieltä nukkejakin.

Tässä kuvassa pieni, kolmivuotias Toini Salli Agnes Impinen on puettu sievään röyhelökaulukseen ja pitsilahjemamelukkeihin, jotka kuuluivat pikkutyttöjen juhla-asuun entisinä aikoina. (Kuva: Museovirasto, noin vuodelta 1913.)

Maikki päätti ottaa selvää uudesta ystävästään ja konttasi lähemmäs. Ja ihme ja kumma! Se toinenkin oli päättänyt juuri samalla hetkellä tehdä saman. Ja niinpä he molemmat konttasivat toisiaan kohti.
     He katsoivat riemastuneina toisiaan silmiin ihan läheltä, ja se toinen nauroi Maikille heti, kun Maikki nauroi sille, ja he ojensivat käsiään toisiaan kohti niin, että heidän sormenpäänsä ja kämmenensä osuivat yhteen.

     Mutta mitä kummaa! Sen toisen sormet tuntuivatkin oudon kylmiltä ja sileiltä ja kovilta. Ja niin taisivat tuntua Maikinkin sormet siitä toisesta, koska he molemmat vetäisivät kämmenensä heti irti toisistaan, ja kummaltakin meni suuhun se sama sormi, joka oli äsken tuntunut niin kylmältä, että Maikki oikein pelästyi.

Maikki istahti lattialle ja pohti ankarasti uuden ystävänsä arvoitusta. Miten kummassa hän saisi tämän luokseen ja leikkimään kanssaan? 
     Maikki nyppi hämmentyneenä maton hapsuja ja pisteli suuhunsa murusia, joita Alma ei ollut huomannut lakaista pois lattialta. 

     Sitten hän nousi seisaalleen ja päätti kävellä suoraan uuden toverinsa luokse ja käydä istumaan hänen viereensä. Mutta niin teki se toinenkin, ja kohta he seisoivat vastakkain kämmenet vasten toisen kylmiä ja sileitä kämmeniä ja hieroivat neniään ja poskiaan vasten toisen kylmiä ja oudon sileitä kasvoja. 

     Että leikki pääsisi alkamaan, Maikki meni piiloon kukkapöydän taakse, ja taas tapahtui kummia! Nyt uusi toverikin katosi näkyvistä. Minne se oli kadonnut? Halusiko se olla piilosilla samalla tavoin kuin Elli ja Anna toisinaan halusivat.

Maikki koetti kurkistella sen sileän ja kovan vierestä koristeellisen kehyksen taakse, mutta siellä ei ollut ketään, näkyi vain pölyinen lattia ja pimeää.

     Ehkäpä juokseminen auttaisi? Maikki pinkaisi lyhyillä töppöjaloillaan juoksuun poikki lattian ja näki nyt, että se toinenkin juoksi sen sileän ja kovan ohi ja katosi saman tien. Mutta kun Maikki alkoi juoksennella edestakaisin, hän näki, että se toinenkin teki samoin, ja näin alkoi hauska piilosleikki. Se toinen pyöri ja tanssi hänen edessään heti, kun hän näytti sille, miten pyöritään ja tanssitaan niin, että lyhyen mekon helmat heilahtelevat. 

Kun Maikki meni taas uuden toverinsa luokse ja kurkisti hänen ohitseen sivulle päin, hän näki, miten tämän selän takana avartui toinen, samanlainen, valtava huone kuin se, jossa hän itse juuri oli. 

– Kyllä maailma on ihmeitä täynnä, olisi Maikki ehkä nyt ajatellut, jos hänellä olisi ollut minkäänlaista käsitystä maailmasta ja sen ihmeistä. Mutta hän hyväksyi saman tien uuden ystävänsä, jonka oli löytänyt ja saanut leikkimään ja pyörähtelemään ja juoksentelemaan piilosilla kanssaan. 

     Ties kuinka kauan Maikin ja uuden toverin leikkiä olisi kestänyt, elleivät äiti ja piiat keittiössä olisi alkaneet ihmetellä talossa vallitsevaa, epäilyttävää hiljaisuutta. Se merkitsi yleensä sitä, että jotakin vaarallista oli tapahtumaisillaan. 

– Mitä ihmettä se meidän Maikki täällä oikein pyörii ja rallattaa ihan yksinään? Ja missä ovat Elli ja Anna, kun eivät ole pitämässä huolta Maikista, äiti kauhisteli ovella. 

– Onkos Maikki nähnyt itsensä peilistä ja alkanut keikistellä siinä omalle kuvalleen, hän sanoi ja nosti Maikin syliinsä.

     – Katsohan peiliin. Siellä on Maikki ja tuossa on äiti! Äiti ja pikku Maikki, sanoi äiti ja osoitti sormellaan vuoron perään heitä kumpaakin. Maikki näki, miten hänen uusi leikkitoverinsa istui äidin sylissä ja pani sormen suuhunsa niin kuin hänkin, ja he molemmat olivat pillahtaa itkuun hämmennyksissään.
     Ei se voinut olla niin kuin äiti sanoi, ja Maikki painoi kasvonsa äidin leningin röyhelöiseen rinnukseen.

– Mitä ihmettä se meidän Maikki on nyt tehnyt, kun koko peilin alaosa on nenän ja kämmenen kuvia täynnä, ihmetteli Alma-piika ja pyyhki kontallaan esiliinansa helmalla peilistä pois suttuisia jälkiä. 

     – Ja vasta eilen siivosin ja pyyhin kaikki peilit kirkkaiksi ja nyt ovat jo mokomassa siivossa! hän kauhisteli.
     – Ei pitäisi päästää lasta yksin tänne parempiin huoneisiin. Mitä ihmettä siitä meidän Maikistakin mahtaa tulla, kun se jo pienenä tuolla tavalla keikkuu peilin edessä ja tanssii ja ihastelee itseään. Siitä ei hyvää seuraa, sanoi Alma, joka kävi ahkerasti kirkossa ja veisasi keittiössä virsiä kimeästi kiekaisemalla, niin että pikkupiika Helmi juoksi joskus pihalle ja tirskui yksinään rappusilla.
     Komeat peilit olivat Almasta suurta turhuutta ja maailmallisuutta. 

– Antaa Maikin leikkiä ja tanssia, sillä tavalla lapsi oppii tuntemaan itsensä, sanoi äiti, joka itsekin lauloi ja tanssi mielellään.
     Kun isä kuuli Maikin uudesta leikistä, hän otti tämän toisinaan syliinsä ja vei hänet peilin eteen:
     – Siellä on isän pieni Villikissa nimeltä Maikki. Ja siinä on isä, jolla on tuommoinen ruma naama ja viikset niin kuin mitkäkin pehkot nenän alla, hän sanoi, ja Maikkia nauratti.

Uusi ystävä sotkeutui pian hänen mielessään häneen itseensä ja jäi unohduksiin, ja kun taloon tuli vieraita, Maikki veti heitä kädestä saliin peilin luo ja osoitteli sormellaan: 
     – Siellä Maikki. Nyt Maikki tanssii.

Ja sitten hän tanssi ja rallatti peilin edessä.