Jaakko Jessipäinen tulee taloon – kyökin tekoa ja hopeinen kattila

Nukketalon kyökki oli vielä pahasti kesken, kun nukkeperhe jo muutti uuteen taloonsa. Niinhän monesti käy, kun on kiire päästä asumaan uuteen kotiin, ja monta kohtaa on vielä työn alla. Monta uunimuurariehdokasta olikin varsinkin markkina-aikaan käynyt kyselemässä kauppiaalta muurausurakoita. Mutta kun moniaat näistä haiskahtivat selvästi viinalle, kauppias päätti kysellä varmuuden vuoksi raitista muuraria tärkeään työhön. Ja löytyihän sellainen lopulta.

Mutta aikaahan kului väkisinkin, ennen kuin hella ja leivinuuni ja piiput ja hormit olivat valmiina. Ja muurilaastin kuivumistakin piti vielä odotella joitakin aikoja. Uuninmuurausaikana kyökkäri Alma joutui tekemään ruoat perheelle pihaan rakennetulla väliaikaisella tulisijalla, ja Alman hermot ja pikkupiika Helmin hintelät kintut joutuivat kovalle koetukselle, kun he juosta hynttyyttivät pihalieden ja ruokailuhuoneen väliä kuumia pannuja ja kattiloita kantaen, että perhe saisi syödä ajallaan lämpimän ruokansa.

Kun mietin ankarasti, miten saisin tehdyksi nukketalon keittiöön 1800-luvun lopulla käytössä olleiden keittiönuunien näköisen lieden, keksin lopulta sahata hellan kokoisen osan keittiömme kaapissa säilyneestä puisesta viinipullon laatikosta. Päällystin sen valkoisella kirjankansimuovilla, ja hellan kannen tein mustasta muovista. Siinäpä jonkinlainen hellan alku. Lieden luukut ja hellan ringit vielä pitäisi ideoida, ja varsinainen ongelma olisi tehdä lieteen sopivanmuotoinen kupu. Mutta eiköhän sekin onnistu.

Ja onnistuivathan nekin, kun vähän käytti mielikuvitusta. Hellan ringit tein huonekalujen jalkoihin tarkoitetuista, itseliimautuvista muovitassuista, samoin uuninluukut niistä leikkelemällä. Ja tuhkaluukut tein taas nepparinpuolikkaista, kuten kaakeliuuneihinkin. Ja vintiltä joulukoristelaatikosta löytyi siellä jo kauan pyörinyt merkillinen metalliesine. Olisikohan se ollut jonkinlainen istutusastia joulukukille vai mikä lienee, en muista enää. Mutta käyköön nyt lieden kuvusta pienin lisäyksin eli puulistoin uunin kranssiksi.

Se olikin sitten juhlallinen päivä, kun kauppiaan talon piipusta nousi ensimmäinen savu, ja hellaa päästiin kokeilemaan käytännössä. Tapansa mukaan Alma tosin epäili, ettei uuni varmasti vedä kunnolla, sillä olihan hän kuullut, miten muurarien oli toisinaan tapana panna hormiin jokin tukko, ellei isäntäväeltä heru kunnollisia savujaisviinoja palkaksi. Mutta nyt piippu veti, sillä olihan kauppiaalla toki omastakin takaa monenlaiset tarjottavat oman kaupungin polttimoiden tuotteista.

Keittiön astiakaapit olivatkin jo valmiina, sillä niitä olin saanut lahjoina ja tuliaisina, ja astioitahan riitti myös kaapin täydet. Tänne Suomen etäiseen rajamaakuntaan pääkaupunkiseudulle olin saanut sieltä keskuspaikasta Joensuun kaupungista jo aiemmin rajaseutupakettina ison laatikollisen taitavan siskoni tekemiä astioita, ja mikä kaikkein hienointa: ihan hopeasta muotoillun kattilan kansineen ja kapustoineen siskoni Mikko-pojan harrastetyönään tekeminä. Nyt se hopeakattila hohtaa komeana Alman hellalla.

Sitten vain mattoja lattialle ja verhot ikkunoihin, niin Almalla ja Helmillä on kotoisa keittiö, missä askaroida. Toki on vielä tehtävä pienoinen pukkisänky pikkupiika Helmille ja Almallekin varmaan, sillä hehän nukkuvat yönsä kyökissä. Pukkisängyssä olen itsekin saanut lapsena nukkua mummolan aitassa kesäöinä, ja mitään sen ihanampaa vuodetta en tiedä, kuin puhtaan pellavapussin sisään pannut oljet patjana ja pukkisänky.

Aurinkoisena kevätaamuna voikukkien kukkimisaikaan kauppiaan talon portista käveli pihaan reipas nuori mies. Hänellä oli yllään valkoinen, pitkähelmainen paita, jonka kauluksessa ja rinnuksessa oli punaista kirjailua ja jaloissa oli mustat saappaat. Päässään hänellä oli kiiltävälippainen lakki, jonka alta näkyi sievästi leikattu, paksu, mustankihara tukka ja lipan alta vilkkuivat mustat, iloisesti hymyilevät  silmät.

Vai olisivatko ne sittenkin olleet ruskeansiniset? – Ei niiden väristä kukaan myöhemminkään oikein selvää saanut.

Mies kierteli hetken taloa ja pihaa ja silmäili aitoja, rakennuksia ja kasvimaita. Hän pani merkille parvekkeen jo uutuuttaan rikki menneen kaiteen, löystyneen tallinoven saranan, lumen irti repimän räystäslaudan ja lohkeilleen maalin ulko-ovessa, tuli portista takaisin kadulle ja astui sitten  sisälle kauppaan.

– A terveh talohon! Olisiko talossa töitä riskille purlakalle? hän kysyi kauppiaalta.
– Jahah…? Ja minkäslaisia töitä vieras osaisi tehdä, kauppias kysyi ihmeissään. – Puotipoika meillä jo on kauppiaan opissa ja muutama renkikin on…
– Ga kirvesmiehen työt da peltisepän ruavot ovat tulleet tutuiksi. Heboloille laitan kengät, a jos emännän kahvipannut ovat huonossa tinassa, ne tinaan. Jos talosta löytyy nahkaa, tekaisen lapsosille pieksut, jos löytyy sarkaa tekaisen tallukkaat.
– Jahah, sanoi kauppias. – Ja kukas tämä kirvesmies ja peltiseppä, tinuri ja suutari sitten on miehiään?
– A Jaakko Jessipänpoika Jessipäinen Jessoilan kylästä Säämäjärveltä minä olen, mies vastasi reippaasti.
– Jahah, kauppias sanoi hämmästyksissään, kun ei osannut vieläkään sanoa mitään muuta.

Hetken aikaa oli haudanhiljaista, ja miehet katselivat toisiaan myyntitiskin ylitse...

– Panisin ensin kuntoon tallin da sitten galdarin kaitehen, etteivät lapsoset putoa alas, jos sinä vain lubuat, sanoi mies ja katsoi ruskeansinisillä nappisilmillään hyvin vakavasti ja kysyvästi kauppiaaseen.
– A mistäpä löytyvät kirvehet, sahat da höylät…? hän sitten jatkoi, kun kauppias ei oikein vieläkään näyttänyt saavan sanaa suustaan. – Tai jos talossa ei niitä ole, minä tuon huomenna mukana omat työkalut.
– Jahah, sanoi kauppias uudelleen. – No... aloitahan sitten vaikka tallista.

Asia oli sillä sovittu, ja niin Jaakko Jessipäinen jäi taloon.

Kyökissä kauppias kertoi perheelle ja palvelusväelle, että nyt tallissa ja navetassa ja pihalla alkaakin sitten toinen komento. Hän on itse niin päättänyt.
– Talossa on nyt pehtori, Jaakko Jessipäinen Säämäjärveltä, ja häntä pitää kaikkien totella.
Ensin pannaan kuntoon talli... hän on sopinut niin... ja sitten katsotaan, mitä sen jälkeen tehdään... Hän oli jo pitkään suunnitellut tallin korjausta, ja nyt se sitten tapahtuu...
– Kyllä tämän kokoisessa kauppakartanossa pitää pehtori olla, hän vielä selvensi.

Kauppias oli heti nähnyt, että Jaakko Jessipäinen oli älykäs tolkun mies, niin suoraan ja rehdisti se oli katsellut häntä silmiin. Ei ollut yhtään pälyillyt nurkkiin, vaan oli hymyillyt iloisesti, eikä ollut puhunut rahasta ollenkaan.
     Varsinkin tallin korjaus miellytti kauppiasta, sillä hevoset olivat hänelle kotieläimistä tärkeimpiä. Hevosista hän piti, varsinkin kilpahevosista, joilla voi ajattaa ravia, ja oli hyvä, että talossa olisi kengittäjä omasta takaa.
     Itse hän ei olisi osannut tarttua remonttitöihin. Se ei ollut hänen alaansa, niin kuin kaupankäynti. Saha ei pysynyt hänen kädessään, mutta puntari pysyi ja kyynärän mitta… ja viulu. Sitä hän sahaili mielellään silloin kun kauppiaanhommiltaan ennätti.

Kului jokunen päivä, ja Jaakko Jessipäinen oli korjannut parvekkeen kaiteen ja tallin oven saranat, oli vaihtanut lahonneet hirret uusiin ja oli korjannut saman tien Rusko-hevosen ja sen varsan pilttuunkin, josta Rusko oli ikävissään pureksinut yhden hirren melkein poikki. Saman tien hän oli tarkistanut Ruskon kaviot ja oli viheltänyt hiljaa pitkään mustat kulmakarvat koholla. Ja parin päivän päästä Ruskolla olikin jaloissa uudet kengät.

     Mutta ei sillä hyvä. Kanoja ja kukkoa varten hän tekaisi talliin vielä uuden orren ja sille johtavat pikkaraiset tikapuut, joita pitkin kanojen olisi tsoma kiivetä uuteen pesälaatikkoon, niinkuin hän sanoi. Sillä sellaisenkin Jaakko Jessipäinen niille tekaisi.

– A kukki on talossa toiseksi tärkein pohatta kauppiaan jälkeen, hän sanoi vakavana Maikille ja Annalle ja Ellille, jotka olivat tulleet ihailemaan kanojen uusia portaita.
– Ilman kukkia kanaset eivät elele ihmisiksi. Ne riitelevät ja nokkivat toisiaan pääkuoreen ja repivät toistensa höyheniä, eivätkä muni. Mutta kukki pitää ne kurissa. Se jakaa niille ruuan eikä itse syö ennen kuin kanaset ovat saaneet kupunsa täyteen. A sitten vasta se itse syö. Sellainen mies se on kukki. Sillä tavalla kukki huolehtii, että munia riittää talossa emännän leipomuksiin.

Ja sitten Jaakko Jessipäinen teki jotakin hyvin kummallista. Hän katsoi Matti-kukkoa tiukasti silmiin ja kotkotti sille niin kuin kana:
– Kotkot kotkot... kooot kot kot kot!
Ja hän näytti sormillaan, miten piti kiivetä tikkaita pitkin ylös orrelle.
     Ja ihme ja kumma! Matti hyppäsi heti tikapuiden alimmalle pienalle ja sitten seuraavalle, räpytteli vähän siipiään ja hyppäsi sitten taas seuraavalle ja kiipesi ylös asti. Uudella orrella se sitten kotkotti ja kujersi päätään käännellen kanoille samalla tavalla kuin Jaakko Jessipäinen oli sille näyttänyt, ja kiekaisi vähän.
     Kohta kanatkin hoksasivat, mikä hyöty uusista tikkaista oli, ja peräjälkeen ne kiipesivät orrelle Matin viereen.  

Yhden kanan, ruskeankirjavan, vanhan ja viisaan Sohvin, Jaakko Jessipäinen nosti varovasti uuteen munimislaatikkoon, johon hän oli laittanut valmiiksi pehmeitä pehkuja pohjalle.
– A ei se sovi, että kanaset munivat minne sattuu, tallin lattian alle ja nokkospehkojen taakse, mistä pesiä ei kukaan löydä.
Sitten hän otti taskustaan valkoisen posliinimunan ja sujautti sen Sohvin mahan alle.
– Ei kana tyhjään pesään munia tee, hän sanoi lapsille. – Pitää olla tällainen pesämuna. A siitä se kananen innostuu ja pyörähyttää pesään joka päivä uuden munasen.

Rusko ja Matti ja kanat olivat nyt paljon tyytyväisempiä oloihinsa kuin ennen, ja Jaakko Jessipäinen sai niistä ikuiset ystävät. Kanojen ei tarvinnut enää räpistellä orrelleen suoraan lattialta, vaan ne kiipesivät tikkaita pitkin kiltisti illalla nukkumaan Matin viereen. Ruskollekin oli seuraa kanoista, jotka munivat nyt laatikkoonsa, eivätkä piileskelleet päiväkausia ulkona tallin nurkkien alla, paitsi Sohvi.
     Sohvi oli vanha ja viisas ja tiesi, että ihmiset halusivat vain ryöstellä häneltä munat sitä mukaa kun hän muni niitä. Niinpä hän piilotti munansa edelleenkin tallin lattian alle.

Apteekkari Olsonin pihassa Rantakadulla oli pitkä ja komea ulkorakennus ennen kuin se aikanaan siirrettiin Taitokortteliin, ja on nyt siellä kaikkien ihailtavana. Kaikissa joensuulaispihoissa kuului 1800-luvulla olla rakennus, jossa oli navetta, läävä, talli, ulkohuussi, liiteri ja vaunuvaja ja muitakin talouden vaatimia tiloja. Järeät hirsirakennukset oli sijoitettu tontin sisälaidalle ja asuinrakennus oli kadun varrella. Hirsiseiniä ei verhoiltu laudoituksella, vaan ne käsiteltiin punamullalla. Tämän kaltainen ulkorakennus on ollut myös kauppias Pakarisen pihassa sen länsilaidalla. Kun pihojen rakentamattomat sivut oli lisäksi varustettu korkeilla lauta-aidoilla ja porteilla ja asuinrakennusten ulko-ovet olivat pihalle päin, turvaisat pihapiirit muistuttivat paljon muinaisia suomalaisia talonpoikaistaloja, jotka oli turvallisuussyistäkin rakennettu kuin linnoitukset umpipihoiksi. – Alla olevassa kaavapiirroksessa (kuva Joensuun maakunta-arkisto)  näkyvät Pakarisen "pohjat ulkohuoneille". Käymälä on luultavasti kapein tila, jonne johtavat portaat. Tällaisessa rakennuksessa työskenteli ja hallinnoi nukketalon tarinan pehtori Jaakko.

Miten Jaakko Jessipäinen oli saanut kaiken tämän uuden järjestyksen tapahtumaan, sitä ei kukaan osannut selittää.
– Jaakko Jessipäinenpä osaa puhua kanojen kieltä, kertoivat lapset kyökissä innoissaan. – Ja se on luvannut laittaa meille kiikun isoon koivunoksaan, he jatkoivat.

Alman mielestä Jaakko Jessipäisessä täytyi kuitenkin olla jotakin taikuutta.
– Noita se mies on eikä oiva kristitty, sanokaa minun sanoneen, niin omituisen väriset silmätkin sillä on, hän sanoi. – Elikoitakin se sanoo siivatoiksi. Mitä kumman puhetta sekin on, liekö venättä. En ole moista ennen kuullut. – Ja kun tyttöjen kanssa tuossa aamusella laiteltiin näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille, niin se sanoi niitä simptsukoiksi. Ja nyt eivät tytötkään enää puhu muusta kuin simptsukoista... Ja kun näkevät pihalla sisiliskoja, niin eivät muusta enää puhu kuin tsitsiliuskuista. Niin lumoissa ne ovat uudesta pehtoorista. On se outo mies, sanokaan minun sanoneen. Ristikin sillä on kaulassa, mutta piilossa paidan alla. Olen minä nähnyt, kun se kerran pesi itseään pihalla tuossa kaivolla ja oli ilman paitaa.

– Se on kreikanuskoisilla semmoinen tapa. Niin se on risti kaulassa ukko Vilipohvillakin ja Kononohvilla ja monella muulla, sanoi hienovaraisesti kauppias, joka ei ikinä halunnut nolata tietämätöntä, kaikkein vähiten tietämätöntä Almaa.
     Mutta Alma oli kuitenkin tyytyväinen, kun kananpesiä ei tarvinnut enää etsiä nokkospehkoista ja lattioiden alta, paitsi Sohvin.

 

Kesäisin on ollut entisinä aikoina tapana koristella puutarhan istutusten ympäristöt isoilla simpukankuorilla. Talvisin niitä pidettiin sisällä esimerkiksi takan reunuksella tai lattialla uunin edessä. (Kuva: Neiti Elise Seleniuksen talo Loviisassa. Loviisan kaupunginmuseo.)

Kun talli oli tällä tavalla uudistettu, Jaakko Jessipäinen korjasi seuraavaksi talon vinoon painuneet vesikourut, varusti ruostuneet rännien päät uusilla peltisuppiloilla ja leikkasi niihin pellistä vielä uudet, koristeelliset pitsireunuksetkin.

– A ei se sovi, että sadevesi juosta lorottaa pitkin seiniä ja lahottaa tämmöisen uuden talon hirret, hän sanoi.