En tiedä miksi laulaa lintunen – pikku Maikki kuuntelee linnun laulua

On kulunut jonkin verran aikaa viimeisimmästä postauksestani tähän nukketaloblogiini, ja syynä taukoon on ollut se, että rakas mieheni menehtyi sairauksien uuvuttamana joitakin viikkoja sitten. Mutta nyt alan taas hiljakseen jatkaa nukketalon rakentelua. Surutyö saa siitä pientä vaihtelua.

Tähän blogipostaukseen sisältyy kuitenkin pieni palanen muistoksi hänen lapsuuskotinsa perhehistoriasta. Ja sattumalta tämän jakson nimikin ja siitä kertova laulu muistuttavat hyvin mieheni musiikkiharrastuksesta.

Pieniä sisustusongelmia

Nukketalon sisustaminen aiheuttaa jatkuvasti pieniä pulmia ratkottavaksi. Paljon huonekaluja olenkin jo saanut lahjoina, mutta sen ennen mainitun kristallikruunun lisäksi tarvittaisiin pari komeaa trymoopeiliä. Semmoisia on Pakarisen salissa varmaankin ollut Maikin omien lapsuusmuistelmien mukaan.

Mistä ihmeestä saisin tehdyksi ihan itse komeat, kehystetyt ja jaloilla seisovat peililaitokset? Löytyisiköhän jostain pari kantikasta vanhan ajan taskupeiliä, jotka voisi jotenkin kehystää? Vai pitäisikö kuitenkin kääntyä nukkekotitarvikkeita myyvän kaupan puoleen? Jotenkin asia kuitenkin ratkennee, kunhan mietitään.

Tässä piirilääkäri Schildtin salissa ikkunoista tulviva päivänvalo luo tunnelmaa kertaustyylein sisustettuun herrasväen förmaakiin. Isot trymoopeilit kuuluivat asiaan, ja huonekasveille on tehty jalustat suosittuun risutyyliin. Palmu oli miltei pakollinen tyylikkään kodin kaunistus, ja sivupöydällä olevat valokuva-albumit antoivat aiheita rattoisaan kahvipöytäkeskusteluun. – Tuollainen trymoo pitäisi nyt saada tehdyksi Pakaristenkin nukketalosalonkiin. Siinäpä haastetta. (Kuva: Keski-Suomen museo. Gustaf Albert Stoore 1894–1905.)

Mutta sitten eräs toinen juttu. Pakarisen kodissa oli, kuten niin monessa tuon ajan porvariskodissa, komea lintuhäkki, jossa viserteli pieni kanarialintu. Lintuhäkkiä tarvittaisiin nyt juuri seuraavaa tarinapalasta varten, mutta mistä ihmeestä tähän hätään saisin lintuhäkin? Ja sen kanarialinnun? Varmaan niitäkin löytyisi kaupan hyllyltä, mutta voisikohan jonkinlaisen häkin kuitenkin rakennella ihan itse? Yrittää varmaan pitää.

Pieni häkkilintu viihdyttää tässä liverryksellään loviisalaista rouvasväkeä. (Kuva: Loviisan kaupunginmuseo.)

Ja sitten niitä suuria huonekasvejahan oli tuohon aikaan jokaisen muodikkaaksi pyrkivän porvariskodin saleissa. Kukkatelineitä ja palmuja ja kiinanruusuja voisi varmaan askarrella ihan kotoa löytyvistäkin tarpeista.

Tässä ns. Appelgrenin fröökynän salissa on 1800-luvun lopun tyyliin näyttävä kokoelma huonekasveja. Sisustus on runsas ja tummasävyinen, kuten kertaustyylien aikakautena oli tapana. (Kuva: Kemin historiallinen museo.)

Tiedän paikan armahan

1800-luvulla kotien seinillä oli usein talon naisten merkkaustyönä syntyneitä mietelauseita. Ne saattoivat olla lyhyitä raamatunlauseita tai muita uskonnollissävyisiä mietelmiä, joissa korostettiin kodin arvoa. Yleensä mustalle kangaspohjalle kirjaillut lauseet oli tehty jopa hopea- tai kultalangoin. Uskon, että Pakaristenkin kodin seinällä on saattanut hyvin olla tällainen taulu. Ja ovatpa nykyäänkin muodissa monenlaiset, usein englanninkieliset mietelmät kotien seinillä.

 
Niinpä tein nukketalon salin seinälle samantapaisen mietelauseen, mutta siteerasin siihen mieheni lapsuuskodin muistoksi alkusäkeet hänen isoäitinsä veljen eli isoenon, Konstantin Raition kirjoittamasta, ainakin meille kaikille kansakoulua käyneille hyvin tutusta, herttaisesta koululaulusta Kotini. On hyvin luultavaa, että tämä vuonna 1888 syntynyt Raition laulu on ollut tuttu myös Pakaristen kodissa. Alunperin laulua tosin laulettiin eri sävelmällä kuin nykyisin. Tämä uudempi, meille niin tuttu sävelmä perustuu kansanlauluun.

Konstantin Raitio, ent. Kåhlman (1855–1924) oli tunnettu koulumies, seminaarinjohtaja, lehtimies ja kansakoulun oppikirjojen tekijä, jonka perheessä musiikilla oli tärkeä sija.

Kotini-runon sanat voisivat kertoa hyvin siitä hyvästä hengestä, joka Pakaristenkin kodissa vallitsi. Pakariset rakensivat lapsikatraalleen turvallisen kodin, jossa lasten koulunkäyntiä ja harrastuksia tuettiin sekä aineellisesti että henkisesti.

 

Kotini

Tiedän paikan armahan,
rauhallisen, ihanan,
joss’ on olo onnekas,
elo tyyni, suojakas.

Sepä kotikulta on,
koti kallis, verraton.
Eipä paikkaa olekaan
kodin vertaa ollenkaan.

Siell’ on isä rakkahin,
siellä äiti armahin,
siellä siskot, veikkoset
riemurinnat, iloiset.

Suojaa, Herra, kotini,
anna sille armosi,
anna olla enkelein
vartijana kodillein!

Kun ma kerran suureks’ saan,
joudun mailman pauhinaan,
silloin aina etsin sun,
rauhan majan kaivatun.

   Konstantin Raitio, 1888

Pikku Maikki oli vasta kymmenen kuukautta vanha, kun hän jo oppi kävelemään ja melkein samaan aikaan hän alkoi myös puhua. Maikin annettiin taaperrella vapaasti kodissaan huoneesta toiseen, ja kun hän keikahti pyllylleen tai vatsalleen, oli aina joku aikuinen auttamassa häntä pystyyn.

Isot siskot Elli ja Anna leikkivät hänen kanssaan kuurupiiloa ja heitä nauratti, kun pieni Maikki ei osannut etsiä heitä nojatuolien ja sohvien takaa. Kun he juoksivat ympäri taloa huoneesta toiseen, Maikki joutui kokonaan eksyksiin. Silloin hän parahti hätääntyneeseen itkuun, eikä auttanut muu kuin päästä äkkiä äidin tai lapsenhoitajamummon syliin.

Kun Maikki oli tullut parin vuoden ikään, hän taapersi eräänä päivänä yksin uuden kodin isoon saliin, talon huoneista hienoimpaan. Siellä lapset saivat olla vain silloin, kun joku aikuinen oli heidän kanssaan, sillä siellä olivat kaikkein arvokkaimmat huonekalut ja hienoimmat koriste-esineet.

Siellä olivat isot palmut ja kiinanruusu korkeilla jalustoillaan ja suuret peilit, jotka ulottuivat melkein lattiasta kattoon asti. Koristeelliset hyllyt olivat täynnä pieniä, värikkäitä posliinihahmoja, jotka vetivät lapsia puoleensa vastustamattomasti.

Seinillä riippui kuvia, joiden ympärillä oli kultaiset kehykset. Niissä oli outoja, värikkäitä lintuja, salaperäisen näköisiä maisemia ja ihmisiä, joita Maikki ei ollut koskaan nähnyt muualla kuin näissä kuvissa. Isä oli nostanut hänet joskus syliinsä ja oli kertonut hänelle keitä ne esittivät, mutta Maikki ei enää muistanut heidän nimiään. Yksi niistä oli kuitenkin keisari ja toinen oli keisarin rouva, sen Maikki muisti, sillä keisarilla oli paljon kiiltäviä nappeja takissaan, iso tähti rinnassa ja jotkin kirkkaan keltaiset tupsut olkapäillä, ja rouvalla oli päässään kruunu.

Mutta nyt salissa ei ollut ketään. Äiti oli sänkykamarissa kirjoittamassa kirjelappua hyvälle ystävättärelleen kaukaiseen kaupunkiin, isä oli kaupassa palvelemassa asiakkaita, piiat hyörivät keittiössä valmistamassa päivällistä perheelle ja isot siskot olivat kadonneet jonnekin, mutta Maikki ei tiennyt minne. Heitä Maikki olikin lähtenyt etsimään, kun hän tuli salin kynnykselle.

Kynnys tuntui liukkaalta Maikin töppösten alla. Hän keikkui hetken paikallaan ja piteli toisella kädellään kiinni ovenpielestä, ettei olisi pyllähtänyt istualleen.

Sali oli hirmuisen avara ja korkea. Koska oli aamupäivä, aurinko paistoi ikkunoista suoraan sisälle ja Maikin silmiin ja muodosti lattialle isot, valoisat neliöt. Tuuheat palmut ja fiikukset seisoivat nurkissa juhlallisina korkeilla jalustoillaan, mutta Maikki ei tiennyt, mitä ne olivat. Ne näyttivät mustilta ja pelottavilta harottavine oksineen ikkunoista tulevaa kirkasta valoa vasten.

Maikki tunsi itsensä hylätyksi ja avuttomaksi ja aikoi jo parahtaa itkuun varmuuden vuoksi, kun hän kuuli salin nurkasta suuren palmun alta ihmeellisen äänen. Ensin se oli melkein kuin hän itse olisi itkenyt, mutta se oli kirkkaampaa kuin itku ja iloista ja heleää.

Nukketalon lintuhäkki puuttuu vielä, mutta olkoon se tässä kuvassa ns. näkymätön täydentäjä, niin kuin kuvataiteen tulkinnassa usein puhutaan. Taideteoksessa kuvatun toiminnan kohde voi jäädä näkymättömäksi, mutta teoksessa olevan henkilön katse tai liikkeet kertovat, että täydentäjä on siellä jossain teoksen ulkopuolella, kuten esimerkiksi miekkaa heiluttavan sotapäällikön patsaan täydentäjä on kuviteltu, hyökkäykseen lähtevä sotajoukko. Toivottavasti kuitenkin saan vielä ihan oikean lintuhäkin tähän Pakarisen saliin.

Se ei ollut sellaista pelottavaa pauhua, joka lähti pianosta, kun siskot hakkasivat kilvan sen valkoisia koskettimia, eikä sellaista kimeää ja kiljahtelevaa, joka lähti isän viulusta, kun tämä joskus iltaisin soitteli omaksi ilokseen.

Maikki tiesi, että salin nurkassa, jossakin korkealla yläilmoissa oli häkki, jossa asui pieni, keltainen olento. Se siellä juuri nyt lauloi hänelle. Sitä oli näytetty kerran Maikille ja hän tiesi, että siihen ei saanut koskea, ettei siihen sattuisi. Sille annettiin ruokaa ja juomaa niin kuin hänellekin annettiin ja niin kuin koiralle ja kissalle, jotka nukkuivat Alman ja Helmin luona keittiössä. Mutta se pieni keltainen nukkui häkissä yksin, ja siellä se nytkin oli ja lauloi.

Maikki käveli lattian poikki valkoisen valoneliön ylitse ja pysähtyi kuuntelemaan, miten se pieni ja melkein näkymätön häkissään hänen yläpuolellaan sirkutti niin ihmeellisesti. Maikki unohti olevansa ihan yksin suuressa salissa ja koko maailmassa, eikä haitannut, vaikka kaikki muut olivat kuka missäkin omissa toimissaan ympäri taloa.

Maikista tuntui, että se pieni keltainen jutteli siellä juuri nyt hänelle omalla erikoisella liverryskielellään. Välillä se oli ihan hiljaa ja kuunteli, kun Maikki puolestaan vastasi sille ja liversi takaisin omalla lapsen kielellään. Sitten Maikki kuunteli, miten se pieni ja keltainen taas vastasi hänelle. Sillä tavoin he keskustelivat jonkin aikaa, mutta sitten he molemmat kyllästyivät, lintu hyppäsi juoma-astiansa reunalle ja alkoi juoda pienellä nokallaan, ja Maikin mieleen juolahti muuta.

Hän tepasteli huoneen keskelle valkoiseen auringon neliöön ja pyörähteli siinä hetken aikaa ympäri niin että hänen mekkonsa helmat heilahtelivat, kun hän taputti käsiään ja nosteli niitä päänsä päälle. Kun hän pyllähti vatsalleen, hän ei muistanut parahtaa itkuun, kuten hänellä muuten olisi ollut tapana, eikä kukaan sitä olisi kuullutkaan. Nyt hän oli aivan yksin omassa, onnellisessa maailmassaan seuranaan lintuhäkin pieni, laulava asukas.

Häkkilinnun Maikki muisti sitten paljon myöhemmin, kun hän isoksi kasvettuaan oli noussut jo omille siivilleen ja oli lähtenyt kotoaan suureen maailmaan oppiakseen itse entistä paremmin laulamaan. Siellä hän muisteli joskus kaukaista kotiaan ja pientä, yksinäistä häkkilintua, kun hän istui suruissaan yksinäistä iltaa pienessä huoneessaan suuressa maailmankaupungissa.

Jo tiedän miksi laulaa lintuset 

Tämän postaukseni pääotsikko viittaa J.H. Erkon runoon, jonka Maikki on laulanut äänitteelle. Hiukan rahisevan, vanhan äänitteen voi kuunnella alempana olevasta linkistä. Runoilija J.H. (Juhana Heikki) Erkko (1849–1906) oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Kirjailijana Erkko oli hyvin tuottelias. Hän toimi näytelmäkirjailijana, juhlapuhujana ja monipuolisena kulttuurivaikuttajana runoilijan työnsä lisäksi. Erkon koti Erkkola sijaitsee Tuusulassa lähellä Aleksis Kiven kuolinmökkiä. Erkkolaa suunnitteli kansallisromanttiseen tyyliin taiteilija Pekka Halonen. Erkon runon Miksi laulan sävelsi vuonna 1891 Oskar Merikanto.

Tämän laulun sanat osuvat myös sattuvasti musiikkia harrastaneen mieheni menehtymiseen nyt kevään korvalla, kun monet kevättoiveemme vaihtuivat sydäntuskiin.

Miksi laulan 

En tiedä miksi laulaa lintunen 

ja miksi jyräjääpi ukkonen, 

vaan itse tiedän siksi laulavani, 

kun sävelehet soivat rinnassani. 

Jo tiedän miksi laulaa lintuset: 

kun heissäkin soi kevättoivehet, 

ja ukonjyrinässä vuorostansa 

taas luonto purkaa sydäntuskiansa. 

Niin mielessäni vaihtuu tuntehet, 

kuin taivaan tähdet, meren aaltoset, 

ne säveliä luovat rintahani: 

ja siksi juuri tiedän laulavani!

   J. H. Erkko

Miksi laulan Maikki Järnefelt-Palmgrenin laulamana on kuunneltavissa Yle Areenassa.