Maikki saa nimen – tai oikeastaan monta nimeä

Joensuun evankelisluterilaisen seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelossa vuodelta 1871 on maininta myös Maria Pakarisen kasteesta. Kastepäivä oli 7. syyskuuta ja kasteen toimitti kaupunginsaarnaaja Aleksander Ferdinand Åkerblom. Hänet tunnettiin tiukkana kirkkokurin ja järjestyksen miehenä. Åkerblom ei ollut kirkkoherra, vaan kaupunginsaarnaaja, sillä Joensuu ei ollut vielä itsenäinen seurakunta, vaan kuului kaupunkiseurakuntana Liperin seurakuntaan ja vuodesta 1874 Kontiolahden seurakuntaan. Joensuun seurakunnan itsenäistyminen toteutui vasta vuonna 1918.

Kasteet toimitettiin tuohon aikaan kotona tai pappilassa. Maikin kastepaikasta minulla ei ole tietoa, mutta olisi luontevaa ajatella, että hänet kastettiin kotonaan. Kastetoimitusta olivat todistamassa kummit kauppias Anders (Antti) Uimonen, hänen rouvansa Engla Uimonen, rouva Elisa Watanen sekä, kastekirjan mukaan, Joh. Hirvonen. Oletan että hän olisi ollut Maikin eno Juho Hirvonen, sillä kummiksi kutsuttiin usein myös joku lähisukulainen. Kummit ja kummiperheet muodostivat Joensuussakin kiinteän ja vilkkaasti yhteyttä pitävän ihmissuhdeverkoston, ja kummeilla oli velvollisuus toimia kummilapsen hengellisinä opastajina.

Pikkukaupungin Maikin kastetilaisuuden järjestelyihin olinkin saanut jo etukäteen apua yllättäviltä tahoilta. Jo joskus takavuosina olin saanut Eeva-sisareltani syntymäpäivälahjaksi mainion paketin. Taitavana dioraamojen tekijänä hän oli tehnyt minikokoiset leivonnaiset kahvipöytään, ja nythän ne löysivätkin paikkansa pikku Marian ristiäispöydässä.

Muutaman millimetrin mittaiset karjalanpiirakat ovat kuin voilla voideltuja, mansikkakakun päällä hehkuvat tuoreet mansikat. Olisivatkohan punaisella kynsilakalla värjättyjä pikku helmiä? Ja täytekakku on todella taidokasta työtä puhumattakaan voileipäkakusta, jonka tilli- ja kananmunakoristelu näyttää tosi herkulliselta. Ja lautasethan kakkujen alla on näköjään tehty isoista palttoonnapeista valkoisiksi maalaamalla. Onnittelukorttiin sisareni oli liittänyt tekstin, että nämä tarjottavat kestävät kyllä kesän pahimmatkin helteet.

Isovanhempien taitavaa käsityön jälkeä voi vain ihailla.

Juhlavaan kahvipöytään löytyi pöytäliinoja omista varastoistani. Olin säilytellyt vuosikymmenten ajan suurina aarteina anoppini pieniä, käsin tehtyjä liinasia, jotka hän oli joutunut siirtämään hävitettävien tavaroiden joukkoon muuttaessaan pienempään asuntoon. Pienet, pyöreät liinat oli ilmeisesti aikoinaan tarkoitettu asetettavaksi kahvikupin ja lautasen väliin kateliinoiksi, ja niitä oli säilynyt ainakin tusina. Mutta se muotihan oli jo aikoja sitten jäänyt pois käytöstä. Ja löytyipä jostakin myös pieni pitsiliina, jossa oli sattumalta ja sopivasti pienen kastettavan monogrammi. Näille tekstiileille on nyt käyttöä Nukketalon huushollissa.

Maikki saa nimen – tai oikeastaan monta nimeä

Se talo, jonka entinen maakauppias Pakarinen Kiihtelyksestä oli rakennuttanut kauppakartanokseen ja nuoren perheensä ensimmäiseksi kodiksi, oli noussut kaupungin eteläiseen osaan, halutuimmille tonttimaille, lähelle satamaa. Sinne monet muutkin kauppiaat olivat jo rakennuttaneet talojaan, sillä joen eteläisillä rannoilla olivat varastomakasiinit ja parhaat laituripaikat. Ja etelästä tulivat laivat.

Joensuu- ja Impi-laivat satamassa. Oikealla näkyy apteekkari Olsonin talo ja se oikealla puolella Malmikadun toisella puolen pilkottaa nurkka lääkäri Henrik Hällströmin taloa. (Kuva: Jean Schmidt, 1883 - 1885. Pohjois-Karjalan museo.)

Lähelle satamaa, rantaesplanadin varrelle nousivat myös nuoren kaupungin virkamiesten kartanot, postimestarin talo, raatimiehen talo, kestikievari ja tulli ja pakkahuonekin aikanaan. Edullisia kartanomaita osteltiin silloin innokkaasti yli omankin tarpeen ja vuokratalojakin suunniteltiin. Oliko siis kumma, että tonteilla keinoteltiinkin, kun tilaisuus tarjoutui. Ja yritteliäille uusi, kaupunkilainen elämä tarjosi tilaisuuksia monenlaisiin hankkeisiin, sillä kaupunkilainen elämänmuoto synnytti myös uuden ilmiön, vapaa-ajan, johon ei oltu totuttu maalaisoloissa, koska karjanhoito ja tilanpito vaativat käytännössä ympärivuorokautista työssä kiinni oloa. 

Joensuuhunkin syntyi uusia kaupunkilaisia ammatteja, oli kauppa-apulaisia, virkamieskuntaa ja monenlaisia käsityöläismestareita  ja heidän palkollisiaan ja oppipoikiaan, joille kaikille kaupunkilaisuus tarjosi myös vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Joensuussakin alkoi syntyä monimuotoinen kaupunkikulttuuri henkisine ja fyysisinekin harrastuksineen.

Haukipuron suulle perustetulla kaivohuoneella juotiin terveysvesiä seitsemästä, kahdeksasta ruostelähteestä, vietettiin kaupunkilaista vapaa-aikaa keiliradalla ja pelattiin teatteria. Ja Lystsaaren rantapoluille asteltiin kesäiltoina kaunista siltaa pitkin Kaluvirran ylitse, nautittiin Makasiinisaaren vesikioskin penkeillä puiden varjoissa teetä ja piittinää ja kuljeskeltiin rannoilla muuten vain seurustelemassa ja ihailemassa kosken kuohuja.

Vesimyymälät olivat suosittuja virkistäytymiskeitaita vapaa-ajastaan nauttiville kaupunkilaisille. Kaupungin valtuusmiehet antoivat vesikioskien paikkoja arennille, ja kauppias J. Puhakka pystytti vesimyymälänsä Makasiinisaarelle 1898. (Kuva: U. Nordlund, 1900-luvun alku. Museovirasto.)

Kaluvirran saaret olivat kaupungin valtuusmiesten erityisen huolenpidon kohteina. Saaria kaunistettiin ja kunnostettiin viinavoittovaroin, istutettiin pensaita ja laitettiin istuimia, kunnostettiin polkuja ja tehtiin huvimaja sekä keilirata ja silta kaluvirran yli. Maikin isä Antti kuului myös tätä kunnostustyötä johtavaan valiokuntaan.  (Kuva: Museovirasto.)

Satamassa oli elämää aina, varsinkin kesäiseen aikaan, kun laivoja tuli ja lähti. Matkailijoitakin nähtiin, ja suuren maailman uutiset kulkeutuivat heidän mukanaan pikkukaupunkiin asti.

Satama oli vilkas paikka jo Maikin lapsuudessa. Kuvassa näkyvät taustalla apteekkari Olsonin ja lääkäri Henrik Hällströmin talot. (Kuva: 1897. Museovirasto.)

Mutta mihin tahansa kaupunkilaiselämän sääntöihin ei kuitenkaan haluttu mukautua. Kun tiukka palosuini kielsi minkäänlaisten puisten saunarakennusten käytön kaupungissa valkeanvaaran vuoksi ja käski hajottamaan jo rakennetut saunanpöksät, kaupunkilaiset viis veisasivat mokomasta komennosta. Puiset pihasaunat lämpisivät niin kuin ennenkin, vaikka sakoillakin uhkailtiin.

Pakarisen puotirakennus oli Torikadun ja Malmikadun kulmassa. (Kuva teoksesta Marja-Liisa Koivulehto, Maikki Järnefelt-Palmgren. Kuvan tarkemmasta lähteestä ei teoksessa ole tietoa.)

Uuteen kauppiastaloonsa Antti ja Elise Pakarinen olivat tuoneet pienet tyttärensä Ellin ja Annan. He olivat perustaneet kaupunkilaiskotinsa aluksi saman katon alle sekatavarakauppansa kanssa. Tässä talossa syntyi sitten aikanaan Maikki, nuorin tyttäristä. Isä oli teettänyt mestari Muikulla piirustukset myös isompaa ja komeampaa kotia varten, joka rakennettiin samalle tontille kaupparakennuksen viereen. Tästä talosta tuli hänen tyttäriensä lapsuudenkoti. Se veti vertoja muille porvariskodeille, joita kaupunkiin oli jo rakennettu ja rakennettiin kiivaaseen tahtiin. Siinä oli sali vieraskestejä varten, ja kammarit, kyökki ja kahveri, välihuoneet ja väljät tampuurit ja kadun puolella komea parvekekin, vaikka ullakoilla ei ollutkaan lupa asua. Palosuini senkin kielsi. Pihan perällä olivat navetat, tallit ja liiterit, ulkohuoneet ja aitat kaikki saman katon alla kaupunkilaiseen tyyliin. Varsinkin tallit, joissa kauppias, innokas hevosmies, voi hoidattaa komeita kilparavureitaan.

Kauniina syyskuun päivänä kauppiaan talossa vietettiin ristiäisiä. Vieraita tuli paljon läheltä ja kaukaa, paljon enemmän kuin ristiäiskemuissa yleensä oli tapana. Kauppias halusi panna pystyyn uudessa kodissa oikeat kunnon juhlat, kun siihen nyt kerrankin oli aihetta kolkkojen nälkävuosien jälkeen. 

Höyrylaiva oli tuonut jo illalla kaukaisimpia vieraita satamaan, josta he tulivat kävellen kauppiaan taloon, ja pihassa seisoi rivissä maaseudulta saapuneiden sukulaisten hevosia ja kärryjä. Koko pikkukaupunki huhusi, että kauppiaan talossa vietettäisiin kohta ennennäkemättömät kestit. Köyhätkin saisivat varmasti maistaa leipää ja vehnästä kauppiaan pihalla, niin armolliseksi kauppiaan rouva tiedettiin.

Salin kahvipöydät olivat kukkuroillaan herkullisia leivonnaisia, joita piiat olivat hiki hatussa paistaneet keittiössä monta päivää. Ja kahvipöydissä solkattiin vieraita kieliä: 

– Hur mår du nu, kära Elise? kyseli kauppiaan rouvan vointia hänen sydänystävänsä Engla. Hän puhui mieluummin ruotsia kuin suomea, sillä hän oli syntynyt kaukaisessa rannikkokaupungissa. 

– Hur vackert och duktigt flickebarn ni har fått igen! Hän ihasteli vauvaa ja kuljetteli sitä sylissään ympäri huoneita, ja piiatkin hienostelivat keittiössä sanoen toisilleen: 

– Duktiik ok vakker, vakker ok duktiik! Sellainen se meidän uusi vauva on! 

Kahvikupit kilisivät salissa ja rouvien pikkusormet sojottivat sirosti pystyssä, kun maisteltiin huulet supussa maukasta juomaa. Iloinen puheen sorina täytti huoneet, kun ristiäisjuhlaan kutsutut kaupungin herrasväet saivat kerrankin puhua kyllikseen ja näyttää kaukaisemmille vieraille, että kyllä tässäkin pienessä maaseutukaupungissa tunnettiin suuren maailman tavat: 

– Nej, nej! Tack så mycket, det räcker nu! Ei enää, kiitos, nyt riittää, sanoi rouva Mandelin armollisesti pikkupiika Helmille, joka tyrkytti hänelle kiiltäväksi hangatusta, pulleasta kuparipannusta juotavaksi seitsemättä kupillista kahvia.

Helmin posket punottivat hyvästä mielestä, kun häntäkin näin puhuteltiin ruotsiksi herrasväen tyyliin. Hän kipitti nenä pystyssä keittiöön ja sanoi siellä Almalle, että ”det rekkär nyy, tak soo mykket”. Mutta Alma ei suostunut sanomaan ruotsin sanaa, sillä hän oli kotoisin Rantasalmelta ja puhui vain oman kotiseutunsa kieltä. 

Kaukaa maaseudulta tulleita mieluisia sukulaisvieraita vyöryi oven täydeltä sisään, ja he puhuivat jo kynnykseltä niin kuin olivat tottuneet aina puhumaan. 

– Hyvvee päivvee ja paljon onnee nyt sitten uuvelle vauvalle ja äitille ja koko kauppiaan perreelle. Tässee olisi vähän rotinoita, ettei tuoreen äitin tarvihe ite seisoa hellan iäressä, vuan voipi seurustella uuvven vauvansa kanssa, sanoi leveä sukulaisemäntä, niiasi syvään niin, että helmat heilahtivat ja ojensi kauppiaan rouvalle sylin täyden pellavaliinoihin käärittyjä, hyvälle tuoksuvia paistoksia. 

Kauppiaasta ja hänen rouvastaan tuntui hyvältä, kun he saivat puhua maalaissukulaistensa kanssa omaa kotoista murrettaan. Samalla tavoin he puhuivat itsekin kotioloissa perheen kesken.

Pappi antoi kasteessa vauvalle nimen Maria, mutta kotiväen kesken Mariaa alettiin sanoa milloin Mariksi, milloin taas Maikiksi. Maikista tuli pian kaikkien ja erityisesti isänsä lemmikki. Isä kantoi häntä mielellään sylissään, keikutteli polvellaan ja sanoi häntä Tössä-Maijukseen ja Tuuliviirikseen, Villikissaksi tai pikku Nöpöksi. Mutta kaikkein hienoimman nimen Maikille antoi hänen kummitätinsä Tante Engla: 

– Mitt lilla guldhjärta, hän sanoi Maikille.

Pieneen hienosteluunkin kaupungin naisväellä oli mahdollisuuksia,
sillä muutamat korutavarain liikkeet myivät asiakkailleen
kaikkea tarpeellista.