Mistä asukkaita nukketaloon?

Kun nukketalon seinät ja katto alkoivat hahmottua ja sisätilojakin pääsi suunnittelemaan, oli aika miettiä, mistä nukketaloon saataisiin asukkaat. Olin nähnyt askarteluliikkeiden nukkekotiosastoilla valmiita, taidokkaita ja kauniita, pieniä nukkeja, jotka olivat valmiiksi puettujakin ja mittakaavaltaan klassisiin nukketaloihin sopivia. Jotenkin halusin kuitenkin taas yrittää kierrätysmenetelmää, ja niinpä kiertelin kirpputorien leluosastoilla etsimässä löytyisikö sieltä talooni sopivia asukkaita. Ja yhtä ja toistahan löytyikin. 

Miltei hylkytavaraksi luokiteltujen rojulaatikoiden pohjilta kaivelin monenmoista pikkuväkeä, sekä leluja että varsinkin monenkirjavia matkamuistonukkeja joka puolelta maailmaa. Eivätkä olleet ”hinnan kiroissa”, kuten sanotaan. Kourallisen nukkekansaa sai muutamalla kymmenellä sentillä ja kaupantekijäisiksi irtoraajaisia, silmäpuolia ja alastomia, loppuun kulutettuja lelunukkeja. Niitä siis ostelin aina silloin tällöin kirppareilla käydessäni. 

Suuri osa nukeista oli kuitenkin niin uskomattoman kummallisia vaatetukseltaan ja ulkonäöltään, ettei niistä olisi voinut kuvitellakaan Pikkukaupungin Maikin kotiväeksi. Maikin lapsistaan huolehtiva Elise-äiti ei olisi päästänyt näitä omituisia komeljanttareita eteistä pitemmälle,  ja Alma-kyökkäri, Pikkukaupungin Maikki -kertomukseni riuska emäntäpiika,  olisi huidellut ne leipälapiolla matkoihinsa jo rappusilta, mutta ajattelin, että annapas olla. Onhan 1800-luvun Joensuussakin käynyt sirkuslaisia ja monenlaista muuta maita ja mantuja kiertävää pelleä esiintymässä markkinatorilla ja neissyt Svärdin seurahuoneellaan toimeen panemissa iltamissa. Ehkäpä aikaa voittain hoksaisin tehdä nukketaloni väelle jotakin tällaistakin ajanvietettä muuten niin hiljaisen kaupungin huvielämään. Enpä siis heitellyt näitä ulkomaan kummajaisiakaan roskiin, vaan tuossahan ne odottavat vuoroaan astua näyttämölle. Ja näiden kirpputorilöytöjen joukosta löytyi toki monta nukkea, joista saisi perheenjäseniä ja palvelusväkeä nukketaloonkin.

Tämän pienen nukkekaunottaren vuosien takaa olen saanut lahjaksi toimittamaani psykologian kirjasarjaa kirjoittaneilta kirjantekijöiltä. Kyllä tällekin somalle vierasmaalaiselle viestintuojalle pitää löytyä paikka nukketalon tarinoissa. 

Tässä vaiheessa on varmaan paikallaan todeta, että Pikkukaupungin Maikki -kertomuksessa  Maikki Pakarisen perheen jäsenet, vanhemmat Elise ja Antti ja lapset Anna, Maikki ja Elli sekä veljekset Eino ja Weikko, esiintyvät omilla nimillään, mutta perheen palvelusväki on mielikuvituksen tuotetta. Myös joitakin kaupunkilaisia esiintyy omilla nimillään, mutta tarinan tapahtumat ovat pääasiassa fiktiota, joskin perustuvat paljolti Maikin omiin lapsuusmuistelmiin ja Joensuun historiaan.

Nukeista vielä vähäsen

Nukkien tärkeydestä lasten leikkivälineinä on varmasti kirjoitettu paljon. Miltei nykypäivän nukkeja muistuttavia, liikkuvaraajaisia nukkejahan tunnetaan jo antiikin ajoilta arkeologisina löytöinä. Ja kukapa meistä tyttölapsista ei olisi hoidellut hartaasti nukkejaan. Ja pojatkin varmaan. Isäni on kertonut, miten he ennen lapsena Ilomantsissa olivat tehneet siskojen kanssa itse räsynukkeja omiin leikkeihinsä ja isällänikin oli ollut omat, itse tehdyt nuket leluina. Kunnes oli käynyt niin, että jotkut poikaviikarit olivat irvailleet isälleni hänen nukkeleikeistään, minkä jälkeen isä oli mennyt nukkiensa kanssa liiteriin, oli ottanut kirveen ja hakannut nukkensa säpäleiksi hakkuupölkyn päällä. Miltä se oli hänestä tuntunut, siitä isäni ei kertonut. 

Ja olihan niitä "nukkeloita", kuten ilomantsilaissyntyinen mummomme tapasi sanoa, minulla ja siskoillanikin lapsena. Oli lahjaksi saatuja, äidin tekemiä ja itsekin rievuista tehtyjä räsynukkeja tai napeista lankaan pujottelemalla tai oksanhaaroista ja kehäkukan kukista tehtyjä nukkeja. Ja niillä "nukkeloilla" sitten leikittiin päivät pitkät. 

Karjalaisten kansannukkien kasvoihin ei piirretty silmiä, koska ajateltiin, että kasvottomaan nukkeen pahat voimat eivät päässeet sisälle. (Kuva: Jonna Suvanto teoksesta Nuken henki.)

Nyt jo tuonilmaisiin siirtynyt Kyllikki-siskoni oli todellinen nukketaiteilija. Hän kävi monet nukkekurssit ja toimi itsekin niissä kouluttajana, teki  nukkeja monenlaisista materiaaleista lahjaksi suvun lapsille ja joskus aikuisillekin. Hänen nukeissaan oli myös huumoria. Taisipa joku tuttu lääkärikin mahdollisesti saada häneltä lahjaksi lääkärinuken nimeltä Toivo Parantainen. Siskoni nukketietämys näkyy erityisen hyvin hänen yhdessä työryhmän kanssa tekemässään karjalaisia kansannukkeja esittelevässä kirjassa Nuken henki, jonka upea kuvitus ja taitto ovat Jonna Suvannon käsialaa.

Myös Maikki Pakarinen harrasti nukkien keräilyä. Elämänsä loppuaikoina hän toivoi laulutunneille saapuvien oppilaidensa tuovan opettajalleen tuliaisena nuken. Ja nukkeja istuikin hänen sohvallaan iso joukko.

Kyllikki-siskoltani sain itsekin lahjaksi useita käsin tehtyjä nukkeja. Tässä istuvat Tilda-nukke, villalangasta neulottu Tuutikki ja kaksi karjalaista kansannukkea, Anni ja Feodor eli Fedja.