Kuin tekisi täille länkiä

Tuli mieleen, että nukketalon varsinaisen rakentamisen lomassa olisi välillä mukava tehdä jotakin vähän kevyempääkin näperrystä, joka liittyisi talon sisustamiseen. Niinpä aloittelin tänään kristallikruunun kokoamista förmaakin kattoon niistä helmistä ja pienistä kristalleista, joita olin saanut tutuilta ja joita olin löytänyt omien nappi- ja korurasioiden pohjilta. Mutta homma osoittautuikin aika vaativaksi ja totesin, että pitänee ensin kuitenkin suunnitella kunnolla, mihin ryhtyy ja vasta sitten alkaa pujotella helmiä lankaan. Väsättyäni aikani pikkuruisten helmien, minikristallien ja ohuiden silmäneulojen kimpussa silmät tihrussa totesin, että tämähän on kuin tekisi täille länkiä. Niin pikkutarkkaa hommaa se oli, vaikkakin minulle likinäköiselle helppoa, kun ei tarvinnut tihrustaa silmälasien kanssa. 

Näistä tarpeista saisi kyllä näppäräsorminen ja tarkkanäköinen rakennetuksi jonkinlaisen kristallikruunun nukketalon förmaakin kattoon. Mutta ensin pitäisi tietää, miten se tehdään ja mistä löytyisi tarpeeksi ohut silmäneula helmien pujottelemiseen. Lautasella on myös jo yksi valmis, Eeva-siskoni tekemä helmikruunu.

Oheisessa kuvassa on tyypillinen 1800-luvun lopun porvariskodin sali. Kristallikruunu kuului olennaisena osana tuolloiseen kertaustyylien aikaan. Huonekaluja oli runsaasti, sisustuksen värit olivat tummia ja palmut ja muut kookkaat huonekasvit olivat muodissa. On todennäköistä, että samantapaista sisustusta suosittiin myös joensuulaiskodeissa mahdollisuuksien mukaan. Tällaisista vanhoista valokuvista voi saada monia vinkkejä myös nukkekotien sisustukseen. – Kuva esittää porvoolaisen säveltäjän Gabriel Linsénin kotia ja perhettä mahdollisesti isännän merkkipäivänä. Pikkupojan soitin ja kuvan nurkassa näkyvä flyygeli viittaavat isännän elämäntyöhön säveltäjänä. Linsénin sävellyksistä tunnetuin lienee Kesäpäivä Kangasalla. Linsén toimi Porvoossa lukion musiikinopettajana ja suomalaisen kirkon urkurina. Porvoon kaupunki on kunnioittanut merkkihenkilöään kuvapatsaalla. (Kuva: Museovirasto.)

Päätin siis siirtää vaativaa kristallikruunun tekoa tuonnemmaksi ja ryhtyä välillä uunimuurarin hommiin. Pakarisen talossa kuten muissakin joensuulaistaloissahan oli 1800-luvulla tietenkin uunilämmitys, ja jokaisessa huoneessa oli oltava oma lämmönlähde ja lisäksi kyökissä kunnon puuhella uuneineen. Ja tuohon aikaanhan olivat muodissa kaakeliuunit. Olin jo tätä ennenkin kyhäillyt nukketalooni pari kaakeliuunia niistä rakennustarpeista, joita olin löytänyt kotoa tai kirpputorilta, mutta uuneja tarvittaisiin lisää, sillä talossahan on monta huonetta.  

Nämä nukketaloni kaakeliuunit on kaikki tehty kierrätystavarasta ja muusta joutavasta. Vasemmanpuoleinen, kukkakoristeinen, on oikeasti kirpparilta löytynyt kukkavaasi. Sitä panin koristamaan lintuaiheisen posliiniesineen. Uunin alaosa on vielä kesken, sitä täytyy parannella. Viereinen uuni on koottu kahdesta maustesirottimesta ja sen alaosana on nurin käännetty ihovoidepurkki. Uunin yläosaa koristaa pieni posliinienkeli ja koristekaakelit ovat Eri keeper -liimalla jäykistettyä, käsin virkattua pitsiä, kuten myös viereisessä uunissa. Sen osat ovat muovinen käsivoidepurkki ja pieni posliinivaasi. Uunien alaosina on nurin käännettyjä ihovoidepurkkeja. Oikeanpuoleisen uunin tarpeet löysin itse asiassa uunitehtaan esitteestä. Leikkasin irti komean kaakeliuunin kuvan ja liimasin sen sopivaan puupalikkaan. Sen vuoksi uunissa on aika moderni luukku, jossa loimottaa tulikin. Kaikkien uunien tuhkaluukut ovat nepparin puolikkaita ja peltien vetonarut katkenneiden kaulakorujen pätkiä, kirpparilöytöjä nekin. Oikean näköiset uuninluukut pitäisi vielä keksiä jostain. Ja jos vielä keksisin jostakin jalat uunieni alaosaan, kuten vanhoissa kaakeliuuneissa on ollut, niin ne olisivat "melkein kuin oikeita". 

Jo lapsena olin saanut jonkinlaista mielikuvaa siitä, millaisia olivat vanhojen puutalojen uunit. Meidän kodissamme, joka oli vanhassa Joensuun pappilassa, oli ihan tavallinen rapattu puu-uuni kamarissa ja pappilan iso hella-leivinuuni keittiössä. Sitä sanottiin pihan parhaaksi uuniksi, ja monesti naapurin rouvat toivatkin laatikoitaan kypsymään meidän uunin jälkilämpöön, kun tiesivät, että sitä oli päivällä lämmitetty. 

Mutta varsinaisista kaakeliuuneista sain käsityksen leikkien kautta. Minun varhaisimpina lapsuusvuosinani Kirkkokadulla meidän kotiamme vastapäätä oli rakenteilla nytkin hyvin arvostettuja 50-luvun kerrostaloja, joiden tieltä oli purettu ainakin pari vanhaa puutaloa piharakennuksineen. Nyt aikuisiällä olen saanut tietää, että tuolla tontilla olleen talon oli omistanut minunkin Pikkukaupungin Maikki -kertomuksessani mainittu kaupunginkätilö, neiti Laura Klang. Hänen talonsa oli tosin palanut, mutta paikalle oli rakentanut uuden, samanmallisen talon kaupunginlääkäri Onni Ruuth. Ruuthista kuulin aikuisten puhuvan hyvin arvostavaan sävyyn, vaikka hänen taloaan sanottiinkin yhä Klangin taloksi. Meidän aikanamme talossa taisi asua sanomalehti Karjalaisen toimittajan perhe.

Kun sitten kerrostaloja alettiin rakentaa, rakennustyömaa kiinnosti tietenkin meitäkin taaperoikäisiä. Oli ankara kielto mennä kadun toiselle puolen lähellekään rakennustyömaita, mutta kerrankos silmä välttää. Niinpä kävimme tekemässä löytöjä vanhan talon purkutyömaalla ja sisälläkin raunioituvassa talossa. Ja jännittävää nähtäväähän siellä oli. Revittyjen tapettien, seinä- ja kattolautojen, kaikenlaisen roskan ja sammaltäytteiden seassa lojui vanhoja, hienon näköisiä kirjoja ja rikkoutuneita astioita. Vanhoja huonekaluja oli vielä paikoillaan ja luultavasti purkutyömiesten oli ollut mukava istuskella punaplyyshisillä toppastuoleilla ja sohvilla pieninä lepohetkinään.  

Jotakin pikku tavaraa muistaakseni poimimme sieltä leikkeihimme, mutta se, mikä kiinnosti meitä eniten, olivat lattioille paiskotut vanhat uunien koristekaakelit. Joukossa oli ehjiäkin, ja niissä oli mielestämme tosi kauniita ja ihmeellisiä hahmoja, varmaan enkeleitä ja muitakin hienoja kuvioita. Päätimme viedä näitä kaakeleita kadun yli omaan pihaamme ja tehdä niistä leikkikotiimme uunin. Niinpä sitten tehtiinkin. Aikuiset tosin ihmettelivät hiukan, mistä kaakelit olivat ilmestyneet leikkeihimme, mutta antoivat armon käydä oikeudesta, kun näkivät, miten käteviä ne meistä olivat ja miten kiltisti me niiden kanssa osasimme leikkiä pitkiä aikoja. – Mutta niistä täiden längistä vielä. Kyllä noissa nukketalon uuneissakin oli pikkutarkkaa väsäämistä, mikä koetteli hermoja ja sormenpäitä. Ja samanlaista pikkutarkkaa väsäämistä riittää varmasti eteenkin päin, kunhan pääsen ihan todella talon sisustuksen kimppuun. 

Kaakeliuunit olivat entisaikaan komeita laitoksia. Kosken kartanon vierashuone Perniössä. (Kuva: Museovirasto.)