Kirpputoreille löytöjä tekemään

Puukaupunki-Joensuusta pyrittiin tekemään kaunis ja edustava. Kirvesmiesten ja puuseppien taidonnäytteitä on vieläkin nähtävillä kaupungin katukuvassa. Rantakadulle siirretyn Parviaisen talon seinää koristavat taidokkaat puureliefit. Ajan patina näkyi niissä vielä takavuosina.

Tsarskoje Selossa marraskuussa 1848 keisarillisesti vahvistettu Joensuun kaupungin perustuskirja määritteli tarkoin uuden kaupungin aseman ja sen asukkaiden oikeudet ja velvollisuudet.  Uuteen kaupunkiin houkuteltiin asukkaita laajoin verohelpotuksin eikä olekaan ihme, että innokkaita tulijoita riitti. Mutta kaupunkien rakennusjärjestys saneli tarkasti sen, miten Joensuussakin tuli rakentaa ja näiden säädösten noudattamista pyrittiin valvomaan tarkoin. Säädökset sanelivatkin melko pitkälle myös sen, miten kaupungissa kuului elää. Monelle tulokkaalle olikin uutta, ettei kaupungissa voinut elellä ja rakennella siten, kuin kotipuolen maaseudulla oli totuttu.  Vanha sanonta "kaupunki-ilma tekee vapaaksi" ei pitänytkään paikkaansa ihan kaikin osin. 

Ote Joensuun kaupungin perustuskirjasta (Kuva: Joensuun kaupunki 1848–1948. Satavuotis-muistojulkaisu.)

Paloturvallisuus, yleinen puhtaanapito ja kaupungin edustavuuskin olivat tiukkojen asetusten sanelemia. Talojen korkeudeksi määrättiin 10 kyynärää kivijalan ylärajasta katon harjaan, vain yksikerroksiset talot sallittiin, yksi tontin laita piti jättää rakentamattomaksi, saunoja ei hyväksytty kuin aivan poikkeustapauksissa, palokujat ja lehtipuuistutukset olivat pakollisia, vesikattojen kulma ja korkeus oli sekin määrätty ja vain satulakatot olivat luvallisia. Hirsirunkoisiin taloihin oli tehtävä ulkoverhous ja ne oli pidettävä hyvässä maalissa. Säädöksiä riitti ja niiden rikkominen oli tavallista. Taloista ja piha-alueistakin tuli siten hyvin samankaltaisia, mutta talot olivat kaikesta huolimatta varsin yksilöllisiä. Taloja suunnitelleiden mestarien työssä näkyy kullekin suunnittelijalle ominaisia piirteitä. Tusinatyötä ne eivät olleet. 

Apteekkari Olsonin talo Rantakadulla on rakennettu  pääosin 1850-luvulla. Olsonin talossa on paljon samanlaisia piirteitä kuin 1870-luvun alussa rakennetussa Pakarisen talossa, kuten julkisivun empiretyylinen frontoni parvekkeineen ja ovi-ikkunoineen. Tällaisia parvekkeita Joensuussa tehtiin taloihin lähinnä kai koreuden vuoksi, koska ullakkokerroksissa asuminen oli kiellettyä. Ullakoilla saattoi olla paloturvallisuussyistä vain uunittomia kesähuoneita. Parvekkeiden kaiteet, konsolit, räystäslaudat ja päätykolmioiden räystäskukat tarjosivat puusepille ja kirvesmiehille oivan tilaisuuden näyttää nikkarityylin taitojaan ja selkeä, klassinen empirearkkitehtuuri sai koristeellista ilmettä.

Nukketalon rakentaminen alkaa 

Kun siis nukketaloni rakentamispäätös oli tehty, tulikin eteen kysymys mistä tarpeista ja miten sen oikein voisi rakentaa. Valmista tai puolivalmista talon runkoa en voinut tietenkään harkita, vaikka aika mukavia, lasten leikeistä pois jääneitä tai puolivalmiita nukkekoteja varmaankin olisi löytynyt kierrätysmyymälöistä, mutta tuskinpa niistä olisi löytynyt minun tarkoitukseeni sopivaa talomallia. Koetin kuitenkin etsiskellä kirpputoreilta jotakin valmista kaappia tai vastaava, josta voisin tehdä nukketalon ilman isompaa rakennusprojektia. Ja mukavia kaappeja ja lipastojahan olikin tarjolla. Mutta niihin voisi suunnitella lähinnä useampikerroksisen, huvilatyylisen talon, ei sellaista, jota olin itse ajatellut. 

Sitten eräänä päivänä kirpputorilla osui silmiin matala ja hyväkuntoinen sohvapöytä.  Kiertelin sitä tuumaillen, että jospa sen kääntäisikin ylösalaisin ja käyttäisi sen jalkoja nurkkapaaluina. Siinä olisi valmis runko lattioineen. Tarvittaisiin vain seinät ja katto. Hoksasin keksineeni valmiin talokonsvärkin, jos vain sen mittasuhteet vastaisivat joten kuten Pakarisen talon mittoja. Oikeaoppista nukkekotia siitä ei varmaan tulisi, mikäli nyt nukkekodeista onkaan olemassa mitään  oikeaoppista mallia. Minulle tämä kumminkin kelpaisi. Varasin pöydän saman tien ja kotona vertailin sitten pöydän mittoja mestari Muikun talopiirustuksiin, ja miten ollakaan, mitat täsmäsivät mukavasti. Niinpä sain siis talolle valmiin ja tukevan rungon. Ja halvalla! 

Mistä muita tarpeita nukketaloon? 

Mutta mistä saisin seinä- ja kattotarpeet talooni? Kotonahan ei ollut sopivaa, kevyttä mutta tukevaa levyä. Kotivaraston nurkissa viruneita vanerin palasia ei voinut ajatellakaan. Tehtiin siis retki rautakauppaan, josta varmaan löytyisi tarpeellista materiaalia seiniksi. Ja ison myymälän  nurkassa olikin kasa levytavaraa, joka vaikutti sopivalta paksuuden ja tukevuuden suhteen. Mutta myyjän vastaus masensi heti. Levyjä ei voinut myydä, koska niitä ei ollut hinnoiteltu mitenkään. Olivat jonkinlaista pakkausmateriaalia muun tavaran kuljetusta varten, ja poistoon menossa. Niinpä kysyin, olisiko myynnissä kuitenkin jotakin vastaavaa, joka sopisi nukketalon seiniksi. Myyjä mietti hetken ja sanoi sitten: ”En voi tosiaan myydä näitä levyjä, mutta jos haluatte, niin voitte ottaa mukaan ilmaiseksi.” Uskomatonta! Ja mukaan saatiin ottaa niin paljon kuin tarvittiin, ja sen ylikin. 

Timpurin työkaluja onneksi löytyi kotoa omasta takaa. Vatupassin ja vaaterimittaukset päätin kyllä jättää sikseen.  Ruuvinvääntimen käytön osasin jo ennestään ja kuumaliiman käyttöön sain oppia perheen nuorisolta.

Sitten tekemään tarkkoja mittauksia. Tein jonkinlaiset laskelmat Muikun rakennuspiirustusten pohjalta ja totesin, että Pakarisen talon ja nukketaloni mittasuhteet natsasivat kutakuinkin.  Pitkille sivuille seitsemän ikkunaa ja päätyseiniin kolme sekä ullakon ikkunat. Siitä vain sahaamaan levyistä seiniä oikeisiin mittoihin ja tekemään ikkuna-aukkoja. Tässä työssä sain paljon apua perheen nuorisolta, jolla oli sopivat työkalut aika tukevan levymateriaalin työstämiseen. 

Entäs se katto?

Katon tekeminen olikin sitten oma ongelmansa. Harjakatto pitäisi olla, mutta sellainen, että sen voisi joko avata tai nostaa pois, että talon sisäosiin pääsisi käsiksi. Oli paljon pähkäilemistä siinä, miten umpiseinäisen nukketalon saisi toimivaksi leikkinukkekodiksi, mutta se olisi silti kokonainen talo kaikkine seinineen. Mietin jos jonkinlaisia saranaratkaisuja seinien kääntelyä varten ja jopa pianosaranoitua kattoa, jotta lappeen voisi kääntää auki halutessaan. Mutta epäilin saranointitaitojani ja saranoiden kantavuutta, kun olisi pitkät, aika painavat seinät ja isot katon lappeet. Ei tuntunut järkevältä. 

Aloin kuitenkin kokeilla talon sahattuja seiniä paikoilleen nurkkatolppien väliin aluksi vain teipattuina ja katto-ongelman jätin toistaiseksi lepäämään. Tiesin kyllä, että tämäntapaiset ongelmat oli varmasti ratkottu jo moneen kertaan nukketaloharrastajien töissä, mutta ei kuitenkaan kantti antanut periksi etsiä neuvoja niistä. Piti vain muka itse keksiä ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Niinpä talo seisoikin aika pitkään keskentekoisena ja meni aikaa, ennen kuin päästiin harjannostajaisiin. 

Monet kerrat ennen kuin pääsin kokeilemaan seiniä ja katon lappeita paikoilleen iski uskon puute. Tuleekohan tuosta mitään ja miten tuon mökin saa pysymään kasassa? Tuleeko koko höskästä valmista? Olo oli välillä kuin Tubettavien Konemiesten ladontuentatalkoissa. Nurin käännetyn sohvapöydän jalat tukevat miten kuten sivuseiniä, mutta päätyseinien tukemiseen pitäisi vielä keksiä jokin juttu, etteivät ne kaatuisi ulos päin. En halunnut ruuvata seiniä kiinni nurkkatolppiin, ainakaan vielä. 

Nurin käännettyyn sohvapöytään olin kuitenkin tosi tyytyväinen. Se oli siisti ja tukeva ja vetolaatikko toimisi mukavana säilytystilana. Ja kaksinkertainen pöytätaso voisi markkeerata talon sokkelia. Pöydän jaloissa näkyy kuvassa vielä törkeitä teipin jälkiä ja ikkuna-aukot ovat karkean sahauksen jäljiltä. Ja se katto! Miten siihen saisi rakennetuksi sen hienon ristiharjaulokkeen, jollainen oli ollut Pakarisen talossa? Kului monta päivää ja monta kuppia kahvia ennen kuin uskalsin taas kokeilla ratkaisuja katto- ja seinäongelmiin.

Kun keinot loppuu, niin konstit jää

Rakenneratkaisuni löytyi kuitenkin lopulta kuin itsestään. Kun olin moneen kertaan nostellut seiniä pois paikoiltaan tolppien välistä viimeistelläkseni ikkuna-aukkoja tuli mieleen, että talohan voisi ihan oikeastikin olla irtoseinäinen. Siis miksikäs ei. Jos seinät ja katonkin tekisi niin, että ne saattoi tarvittaessa nostaa kokonaan pois paikoiltaan ja loksauttaa taas kohdilleen jonkinlaisten kulmarautojen tai vastaavien tukemana, niin talonhan voisi sitten halutessaan panna vaikka kokonaan kasaan, jos sitä pitäisi siirrellä paikasta toiseen. Ajatus oli minusta kehittelemisen arvoinen, ja niinpä nukketalosta tulikin sitten lopulta elementtitalo.

Sitten katon kimppuun

Kattoulokkeen teossa pitikin sitten käyttää jonkinlaista alkeellista geometriaakin, että siitä olisi saanut Joensuun rakennusmääräysten mukaisen. Ulokkeen harja ei saanut ylittää itse talon harjakorkeutta ja sen harjan piti ulottua vaakasuorana räystään ulkoreunaan asti. Siinäpä olikin "iitrailemista", mutta paperikaavoilla kokeilemalla sain aikaan sopivan kokoiset kolmiot, joiden avulla sitten piirsin ja sahailin hiukan ohuemmasta levystä ulokkeen lappeet. Ja nehän istuivat kohdalleen ihan kuin itse mestari Muikku olisi suorittanut mittauslaskelmat. Kun vielä olin sahaillut seinälevystä sopivan kolmion julkisivun seinärisaliitin päälle tulevan frontonin seinäksi, niin a vot! Ruuvinvääntimellä ja tukilistalla kolmio kiinni ulkoseinään,  kattoulokkeen lappeet kiinni toisiinsa ja hiukan kikkailemalla ja ilman liimaa koko komeus katon lappeeseen, niin päästiin kokeilemaan, istuisivatko palaset yhteen. Ja istuivathan ne, kun vähän sompailtiin. 

Risaliitti ja frontoni, oudot termit, olivat käyneet taidehistorian opinnoissa toki tutuiksi. Risaliitti on se osa julkisivusta, joka on yleensä fasadin keskiosassa oleva ulokemainen alue, joka on rajattu muusta seinästä joko pylväin tai puolipylväin. Ja se frontonihan on sitten se päätykolmio, joka on risaliitin yläpuolella oleva seinän osa. Julkisissa rakennuksissa frontoni on usein koristettu jopa veistoksin. Esikuvina ovat tietenkin olleet kreikkalaisten temppelien päätykolmiot. Kaukaiseen Joensuuhunkin tämä kreikkalainen idea tuli tietenkin klassisen empirearkkitehtuurin tuomana. Mutta päätykolmioveistoksiin ei tietenkään ollut varaa eikä tarvetta. Risaliittia korostettiin kuitenkin joensuulaistaloissakin sen reunoihin sijoitetuilla pystylaudoituksilla, jotka jäljittelivät kivirakennusten puolipylväitä.  Ja frontoneihin sijoitettiin usein koristeellinen parveke ja ikkunallinen parvekeovi. Tällaisia risaliitein ja frontonein varustettuja taloja oli Liliuksen laskelmien  mukaan Joensuussa lähes 20. Pakarisen talo oli yksi näistä.

Katon viimeistelyssä olin kuitenkin joutunut ison ratkaisun eteen. Millä ihmeellä kattaisin nukketaloni katon, että se edes jotenkin sopisi "joensuulaistaloni" tyyliin? Siinäpä oli minulla ongelma, mutta kun tutkailin Henrik Liliuksen kirjasta, millaisella materiaalilla joensuulaistalojen katot oli aikoinaan katettu huomasin, että oli se ollut ongelma kunnon joensuulaisillekin.  "Valkean vaara" eli pelko kaupunkipaloista oli se suurin tekijä, joka vaikutti kattomateriaalin valintaan. Kivihiiliöljyssä kasteltuja kattolautoja oli käytetty 1850-luvulla, ne jäivät välillä käytöstä, mutta tulivat uudelleen käyttöön 1870–1880-lukujen taitteessa. Pärekatoista tuli suosittuja 1870-luvulla sillä ehdolla, että päreet oli kastettu vihtrilliin. Huopa- ja rautapeltikatot tulivat Joensuussa käyttöön 1880-luvun vaiheilla. Olisiko Pakarisen talossa siis ollut pärekatto? Se jäi minulta hämärän peittoon. 

Niinpä ajattelin, että teen katteen talooni niistä tarpeista mitä kotoa löytyy. Olin saanut sisareltani muutaman metrin askartelukäyttöön hankittua joustavaa levyä, joka oli kaiketi sisäkäyttötossujen pohjamateriaalia, lujaa ja jollakin muovin tapaisella pinnoitettua. Päätin tehdä siitä talooni katteen silläkin uhalla, että se poikkesi täysin joensuulaistalojen katoista. Olisipahan ainakin lapsenlasten silmiin iloisemman värinen, kuin mahdollisesti mustaksi maalattu katon lape. 

Sininen levy olikin kätevää napsia kiinni nitojalla, ja sen voisi poistaakin, jos joskus mieli muuttuisi katemateriaalin suhteen.  Niin tehtiin Joensuussakin, kun vanhoja pärekattoja revittiin aikoinaan peltikattojen tieltä. 

Katon lappeet lepäsivät irtonaisina seinien päällä ja  ne olisi helppo nostaa sivuun, kun halusi päästä käsiksi talon sisäosiin.