Aamulaulu

(Kuva: Canva)

Kertomus Pikkukaupungin Maikki alkaa siitä, millainen joen suu oli ennen kuin oli Joensuuta. Ensimmäinen luku on saanut nimensä Maikki Pakarisen lauluohjelmistoon kuuluneesta Erkki Melartinin sävellyksestä Aamulaulu:

Sille paikalle, missä iso Pielinen juoksuttaa vetensä monipolvista ja monikoskista nimikkojokeaan pitkin Pyhäselän koilliskolkkaan, jääkauden jälkeiset sulavedet kasasivat tuhansien vuosien aikana laakean ja alavan, loivasti jokea kohti viettävän suiston, kerroksittain hiekkaa, hienointa hietaa ja savea. Kun Pielisen altaan vedet olivat puhkaisseet rajusti uoman kohti etelää Uimaharjun läpi jo noin 8500 vuotta sitten, Utranharjun ja Jaamankankaan hiekkaa kerrostui jokisuun suistoon ja tulvavedet peittivät pitkiksi ajoiksi ne seudut, missä nyt on Joensuun kaupunki. Kuin muistoksi muinaismerestä alavan suistomaan laitaan jäi aikojen kuluessa joen leveä ja vuolasvirtainen uoma, joka kaarsi loivan mutkan tehden kohti järveä ja rauhoittui suvannoksi vasta, kun se kohtasi karikkoisten niemien välistä avautuvan aavan ulapan. 

Joen suupuolta suojasi rannattomien selkävesien yli puhaltavilta kaakkoismyrskyiltä kivikkorantainen Kuhasalon saari, jonka kumpareita peitti käkkyrämäntyjen ja ikiaikaisten, jylhien kuusikkokorpien sakea turkki. Vuosisatojen ja vuosituhansienkin ajan syksyisten myrskyjen hirmuaallokot olivat jylisseet saaren louhikkorantoihin jättämättä niihin juuri minkäänlaista jälkeä. Mannerjäätikön ruhjomien kallioiden sirpaleet olivat vain hiukan silinneet ja pehmenneet terävimmistä särmistään. Mutta harvojen somerikkopoukamien pienet kivet olivat kuitenkin hioutuneet veden loppumattoman liikkeen alla soikulaisiksi ja lituskaisiksi pallosiksi, monenvärisiksi ja -kokoisiksi. Niiden lomasta vesilintujen munia oli miltei mahdoton havaita, ellei ollut tottunut etsimään niitä ja ryöstelemään pesien untuvatäytteitä.

Kuhasalon saari esti aallokkoa syömästä joen länsirantojen törmää ja tarjosi suojaisat satamapaikat järveltä saapuville venekunnille, jotka samosivat lohenpyyntiin tai kauppamatkoille kohti pohjoista. Harva uiskoista viipyi kuitenkaan pitkään joen suupuolen alavilla rannoilla, sillä ylävesiltä päästiin pohjoisen suurille ja houkutteleville kauppateille, kunhan oli ensin selvitetty joen monet karikkoiset koskipaikat. Tarkemmin tuntemattomina, vuosisatojen takaisina aikoina Kuhasalon saareen pienen erämaaluostarinsa rakentaneet erakkoveljetkin nousivat veneineen vastavirtaan pitkin jokea lohipadoilleen Utran koskille, kohti aamuista auringonnousua, kunnes toisuskoiset polttivat ja hävittivät heidän vähäisen skiittansa. 

Savinen ja soistunut suistomaa oli kasvattanut rauhassa tuhansien keväiden aikana kullalle hohtavia pajukkorantoja ja heleitä koivikkoja, kunnes ensimmäiset asumukset ilmestyivät rantamaille ja pienille kumpareille joen molemmin puolin. Vaivaista puustoa poltettiin kaskina ja asumusten liepeille ilmestyi peltoja. Kun joki ja järvenselkä vapautuivat jäistä ja ulappa aaltoili vapaana keväisessä loistossaan, jokirannoille ja mataliin rantavesiin mentiin kuoreenkudulle venekunnittain, ja lohestajille riitti apajia. Mutta kauppa toi rannoille muutakin elämää, kun ympäröivien suurpitäjien talonpojat tottuivat käymään joen markkinapaikalla, jossa vesitiet ja vanhat, kylien ja pitäjien väliset kärrytiet kohtasivat. 

Kun suuren maailman mahtajat Ranska ja Venäjä kinastelivat pohjoisista etupiireistään, sodan verinen viitta hulmahti Suomen ylitse ja värähdytti joen suulle syntyneen kyläpahasenkin elämänmenoa. Ruhtinas Dolgoruki piti leiriään joen itäisellä rannalla ja tähysti kaukoputkellaan virran ylitse malmille, missä Karjalan jääkärit äkseerasivat, markkinapaikan kojuille, kosken takana oleville valleille ja ruutivarastolle päin. Suurista vihollisuuksista ei tosin juuri ollut tietoakaan, ja seurallinen ruhtinas kutsui lähitienoon vähäistä vallasväkeä pitoihin telttaansa, jossa syötiin ja juotiin hyvin ja tanssittiin. Seudun rahvas huhusi vielä vuosia jälkeenkin päin, että Dolgorukin harmaan ratsun oli nähty seisovan lukuisat kerrat tarkasti vartioituna muutaman ukonniemeläissaunan liepeillä, missä muuan Immotar saunotti ruhtinasta niin uutterasti, että Immottaren helmoihin jäi muistoksi saunotettavasta roteva ja tummaverinen poikalapsi; tämän kerrottiin jo pienestä suhautelleen puhuessaan ässäänsä. 

Kun Ruotsin kruunu menetti valtakuntansa itäisen osan suurelle naapurilleen, tapaus tuskin häiritsi mitenkään joen suun rahvaan elämänmenoa; tuskin sitä edes kunnolla huomattiinkaan, niin kaukana suuresta maailmasta seudulla elettiin. Uutiset levisivät hitaasti markkinamiesten matkassa, ja tärkeintä oli kuulla oliko sota, vai oliko rauha maailmassa. 

Ajatus kaupungista syntyy 

Ison virran suu ja siellä yhtyvät kärrytiet olivat kuitenkin kuin luonnostaan syntyneet kauppapaikaksi. Oli selvää, että ennen pitkää oli ratkaistava, olisiko paikasta kaupungiksi, vai olisiko itäisiä pitäjiä varten perustettava kaupunki johonkin toiseen paikkaan. Sillä kaupunki piti olla, että kauppaa voitaisiin käydä sääntöjen ja asetusten mukaisesti. 

Kun ratkaisu lopulta syntyi ja joen suulle päätettiin perustaa kaupunki, keisari määräsi perustamiskirjassaan, millainen sen tulisi olla, miten se tulisi rakentaa ja miten sitä pitäisi hallita, että se olisi nuoren suuriruhtinaskunnan arvon mukainen. Joensuusta tuli perustettu kaupunki, jota alettiin rakentaa kaupungiksi vasta perustamisensa jälkeen toisin kuin monet kaupungit, jotka menneinä aikoina alkoivat kehittyä ja rakentua kaupungin kriteerit täyttäviksi kauppapaikoiksi ja yhteisöiksi jo paljon ennen kuin ne lopulta saivat kaupungin privilegiot. Uudelle kaupungille keisari määräsi julistuksessaan nimeksi Joensuun. Eikä sille luontevampaa nimeä olisi voinut antaakaan. 

(Kuva teoksesta Joensuun kaupunki 1848 – 1948. Satavuotis-muistojulkaisu.)

Uuden kaupungin asemakaavaa kehiteltiin sitten monin vaihein, ja kävi pian selväksi, että joen länsipuoli olisi sen oikea paikka. Vain sinne, mäettömälle ja kalliottomalle alankomaalle, oli mahdollista rakentaa uudenaikainen, suoralinjainen ja avarakatuinen kaupunki kaikkine tarpeellisine kauppa- ja hallintorakennuksineen. Asemakaavaehdotuksia soviteltiin moneen kertaan kuin mattoa maastokarttojen päälle, milloin tiukasti pohjois–etelä-suuntaan, milloin sirosti hiukkasen vinottain joen kulkusuunnan mukaan. 

Kun asemakaava viimein hyväksyttiin, se levisi kohti koillista suunnattuna, tyylikkäänä, suorakulmaisten kortteleiden ja katujen muodostamana verkkona entisten kaskimaiden, Louhelan kartanon peltojen ja karjalaidunten ylitse; soinen maaperä tuskin häiritsi kaava-arkkitehdin mieltä vielä silloin. 

Kaupunki oli suunniteltu kuin muinainen roomalainen sotaleiri säännöllisten katujen, talorivien, torien ja aukioiden muodostamaksi suorakulmioksi, jota ympäröisi tulliportein varustettu aita. Hallintorakennuksille ja paraatiaukioillekin oli varattu omat paikkansa ja myös temppeleille, ehkäpä ainakin ajatuksena mahdolliselle imperaattorin patsaallekin, ja pääväylä, leveä, neljän koivurivin reunustama bulevardi, sai komean, keisarillisen nimen Nikolainkatu. Sellainen oli silloin ajan henki. 

Kun kortteleita ja tontteja alettiin paaluttaa, oli saatava uuteen kaupunkiin asukkaitakin, varsinkin kauppiaita, joita varten kaupunkia erityisesti suunniteltiin. Ja innokkaita tontinostajia ilmestyikin lähipitäjistä ja kauempaakin monien etujen ja verohelpotusten houkuttelemina. Tarvittiin kaikenmoisia käsityöläisiä, suutareita, nahkureita, satulaseppiä, leipureita ja räätäleitä ja monia muita. Virkamiehiäkin hallinto tarvitsi, ruotsinkielisiä, lait ja asetukset tuntevia, paikallisen rahvaan mielestä kylläkin kovin oudonnimisiä. Ilmestyi myös onnenonkijoita, joita uuden kaupungin tarjoamat mahdollisuudet vetivät puoleensa. 

Mutta uuden kaupungin asukkaiden elämäntavat pysyivät kuitenkin vielä hyvin maalaisina. Joka talossa tarvittiin hevosia, lehmiä ja pikkukarjaa, niille tallit, läävät ja navetat ja tulliaitojen takaiset laidunmaat. Heinättääkin piti, ja siihen sopivat hyvin puistoesplanadeiksi varatut rannatkin. Taloissa elettiin niin kuin maaseudulla oltiin totuttu elämään. Oli oltava piiat ja rengit, jotka kuuluivat taloon kuin perheenjäsenet.  Ja kun tiukkaa ruutukaavaa toteuttavien virkamiesten silmä vältti, kasvimaat, karjarakennukset ja tunkiot pyrkivät väkisinkin työntymään katuvierten nurmikkokaistaleille, palokujille ja kaduillekin, jotka olivat vielä täysin luonnontilassa vailla pohjustusta ja päällystystä. 

Nuorella kaupungilla oli ikää vasta pari kymmentä vuotta, kun yritteliäs nuori kauppias Antti Pakarinen muutti perheineen Joensuuhun päästäkseen aloittamaan liiketoimet rinkelikauppiaana.